Vancouver.

Kas näin. Vihdoin ja viimein raportoitakoon täältä kaukaa, että olen kuin olenkin edelleen hengissä ja oikein hyvissä voimissa! Täällä elämä on yhtä seikkailua ja suhteellisen touhuntäyteistä. Olen ollut täällä Vancouverissa nyt siis melkein kaksi kuukautta. Meidän naapurusto alkaa tuntua kodilta ja osaan jopa neuvoa ihmisiä menemään oikeisiin paikkoihin kun ne kysyy neuvoa :) Täällä on tosin aika helppo vaikuttaa paikalliselta asukkaalta, nimittäin ehkä noin 9 kymmenestä vastaantulijasta on alun perin jostain muualta kuin Vancouverista tai edes jostain päin Kanadaa. Englanti sujuu aikalailla ongelmitta, onhan sitä tässä paahdettu menemään jo neljä kuukautta (!!). Olen jopa kuullut sanottavan, ettei mun aksenttia melkein edes erota kanadalaisesta, whoa.

Olen siis palannut työelämästä opiskelija-arkeen, kouluun nimeltä DTS (Discipleship Training School). Tai no jos tätä nyt opiskeluksi voi kutsua. Tavallaan joo, sillä opin tonneittain asioita päivittäin, mutta suuri osa siitä tapahtuu muuten kuin oppitunneilla istuessa. Meitä on siis 9 opiskelijaa ja staffilaisia on 6, joista kaksi on varsinaisesti meidän koulun johtajia. Asutaan vuokra-asunnoissa kerrosrivitalossa, naapurustossa, ehkä 15 minuutin paikallisjunamatkan päässä Vancouverin downtownista. Meidän asunnossa asuu siis neljä tyttöä (kaksi sveitsiläistä, yksi englantilainen ja yksi romanialainen) minun lisäksi. Asunto koostuu kahdesta huoneesta (kolmen kerrossängyn ja kahden lipaston kokoinen makuuhuone ja pikkuinen olohuone), minimaalisesta kylpyhuoneesta ja keittiöstä. Ja sittenhän meiltä löytyy myöskin mm. torakoita ja sellaisia hämähäkkejä, jotka puree. Lemmikkiosasto on siis kunnossa. Sitten toisessa asunnossa asuu kaksi poikaa (Sveitsi ja USA) ja kanadalainen nuoripari.


Tässä on siis meidän koko porukka. Ylärivissä (vas.) Bobby (Minnesota, USA - staff), Trix (Sveitsi), Henry (UK, ei varsinaisesti meidän koulun porukkaa, mutta YWAM:n työntekijä), Tanya (Alberta, Kanada - johtaja), Taylor (Idaho, USA) ja Randy (Vancouver - johtaja). Keskirivissä (oik.) Stuart (Australia - staff) ja edessään vaimonsa Jacqui (Utah, USA - YWAM:n työntekijä myöskin), MINÄ, Alex (Romania), Rebekka (Sveitsi), Jenny (Saskatchewan, Canada) ja eturivissä (vas.) edellisen mies Nathan (Saskatchewan, Canada), Ancel (Sveitsi), Sarah (UK), Julia (Kenia - staff) ja Anne (Hollanti - staff).

Meidän kotoa on vajaan puolen tunnin kävelymatka “luokkahuoneelle” joka on oikeastaan yhden kirkon omistaman liikuntahallin yläsali. “Koulupäivä” alkaa yhdeksältä ja päättyy keskimäärin viideltä. Ja sitten päivästä riippuen iltaisinkin on erinäistä aktiviteettia. Mutta minun päivänihän alkaa maanantaista perjantaihin klo 5.50. On käynyt niin, että aikojen alussa perustettiin klubi, joka jonkin ajan kuluttua sai nimen “Crazy Runners”. Käydään siis vaihtelevin kokoonpanoin (yleensä minä ja yksi jenkkipoika + satunnaisesti muita tyyppejä) puolisen tunnin lenkillä aamuisin klo 6.00. Ja kyllä, tähän keskiyöllä juoksentelemiseen on järkevä syy, nimittäin päivittäinen aikataulu alkaa siinä 7.00 tunnin omatoimisella aamupalalla ja tunnin mittaisella tuokiolla, joka kulkee nimellä focus time (käytännössä keskitytään viettämään aikaa kahdestaan Jumalan kanssa). Päivittäinen aikataulu vaihtelee hyvin pitkälti päivittäin ja myöskin jokainen viikko on erilainen. Meillä on aina joka viikolle joku teema, josta sen viikon vieraileva opettaja sitten puhuu.

Ja tietysti syödään. Syömisestä puheen ollen, meidät on jaettu sellaisiin “community responsibility”-tiimeihin, joista yksi on vastuussa päivittäin lounaan valmistamisesta, minun tiimi kokkailee päivällistä keskiviikosta perjantaihin (maanantaisin jakaannutaan syömään YWAM Vancouverin työntekijöiden koteihin ja tiistaisin syödään yhdessä paikassa josta taidan kertoa vähän myöhemmin) ja sitten on vielä yksi tiimi - “hospitality”, jonka vastuutehtäviin kuuluu kaikenlaista pientä sälää, mm. välipalan valmistaminen oppituntien välisille tauoille. Täällä siis syödään jatkuvasti. Ja paljon. Ja hyvää ruokaa.

Mitähän muuta yleistä vielä kertoisin… Että mitä me sitten oikeastaan opiskellaan? Nyt on meneillään viikko numero kymmenen ja tämän viikon teema on kankeasti suomennettuna “usko elämäntapana”. Muita teemoja tähän mennessä on ollut mm. Jumalan äänen kuuleminen, oikeus/oikeudenmukaisuus/oikeamielisyys (sievästi solmussa keskenään), Jeesuksen risti, evankeliointi ja lähetystyö ja sen sellaista.

Ja yksi viikko vietettiin Albertassa, sellaisessa lähetyskonferenssissa ja sinne tuli opiskelijoita muiltakin DTS:iltä. Tuosta ajaa hurautettiin Kalliovuorten yli (melko huikaisevia maisemia etten sanoisi!) ja takaisin :)




Jotta nyt ette ihan uuvu informaatiotulvaan (kun tätä nyt lopultakin alkaa täältä pikkuhiljaa valumaan..), niin sulatelkaahan tämä paketti ensin ja yritän tässä (toivottavasti päivittäin) lisäillä tarinoita seikkailuistani - ja niitähän riittää!

Tehokkuutta.

Jottei tää nyt ihan menisi lusmuiluksi tää lomailu täälläpäin, niin kerrottakoon että ollaan sitä oltu tehokkaitakin!

Ensinnäkin neulepuikot ovat suhisseet ahkeraan tahtiin:
Projekti #1 Kaksi kappaletta koristetyynyjä. Suunnitelmissa on mennä tapaamaan sen johtajuusleirin toista johtajaa ja hänen miestään ennen kuin suuntaan Vancouveriin ja ajattelin tekaista jotain viemisiksi. Niinpä päähäni pälkähti neuloa tyynynpäälliset. Ja sisälmykset löytyivät Edmontonin IKEA:sta - ihanaiset Irma-tyynyt. Jotka sitten saivat vielä sinapinkeltaisen, silkkisen kangaspäällysteen. Nyt on siis tullut testattua ehkä maailman äänekkäin ompelukone - hyvin pelitti tosin. Ja kas tässä he ovat, valmiina lähtöön:


Projekti #2 Eräänä päivänä istuimme iltaa yhden neitokaisen luona (samainen neitokainen, joka taittoi matkaa kanssamme roadtripillä) ja paikalle tupsahti myös sitten sen kaverin kaveri. Neuloin siinä samalla aikani kuluksi ja tämä kyseinen nuorimies sitten ihmettelemään että mitä teen tms. Sitten eräänä iltana myöhemmin samalla viikolla hurautettiin Camroseen ja satuttiin törmäämään tähän kaverin kaveriin, joka sitten kysyi voisinko mahdollisesti tekaista hänelle sukan, sellaisen valtavan “ihan vaan seinälle ripustettavaksi”. Seuraavalle projektille oli sopivasti tilaa ja aikaakin useita tunteja roadtripillä autossa istuessa, joten lupasin. Ja väritoiveethan olivat keltainen, sininen ja violetti.. Tällainen siitä sitten tuli:


Ja jämälangoista tekaisin pipokolmikon:

Projekti #3 Kun nyt pipojen tekemisen vauhtiin päästiin, niin tän perheen poika (jonka muuten kävimme koko perheen voimin, roadtripin jälkeen poimimassa kadettileiriltä, Cold Lake-nimisestä kaupungista, ehkä noin 5 h pohjoiseen Wetaskiwinista. Seurattiin päätösparaatit torvisoittokuntineen ja ohimarsseineen ja hornetin ylilentoineen, joka muuten rikkoi äänivallin siinä samalla, aivan päidemme yläpuolella - how cool is that!?) tilasi sitten maastokuosipipon, joten ei muuta kun Walmarttiin lankaostoksille. Ja lankaahan kerässä oli yllin kyllin, joten tekaisin toisen samanmoisen.

Projekti #4 Tämä oikeastaan olisi voinut kuulua edelliseen projektiin, mutta tehtävänanto oli uusi, joten oma kappalehan tälle oli laitettava. Nimittäin maastokuosi on nyt kova hitti ja kadettiystävämme tilasi vielä toisen pipon, korvaläpällisen sellaisen.

Projekti #5 Maastolanka loppui kesken ja pitihän nyt jotain tekemistä olla, joten aloitin uuden pipon - ruskean tällä kertaa.

Projekti #6 Tämä olis kyllä oikeastaan ollut ihan ihka ensimmäinen projekti, mutta muisti kun palaa pätkittäin niin jonon hännillehän se päätyi. Nimittäin opetin tämän perheen tytön virkkaamaan (ja myöskin neulomaan, heh!) ja siinä samalla tuli itsekin koukun kanssa heiluttua ja näin syntyi kasvopyyhe (tai mikä ikinä):

Ja sen kaveriksi tupsahti kaksi neulottua versiota:

Tapaus nojatuoli. Eräänä päivänä tein uuden aluevaltauksen huonekalujen verhoilun ihmeelliseen maailmaan. Kyseisellä tuolillahan ikää on reilu 50 vuotta. Siinä istuttiin iltaa olohuoneessa kun tän perheen äiti sitten kysäisi, että olenko koskaan päällystänyt huonekaluja. Kerroin ommelleeni uudet päälliset erään asuntovaunun sohville. Johon perheen äiti sitten, että hän on nyt kaksi vuotta katsellut nojatuolivanhusta päällystysaikeissa, mutta ei ole uskaltanut tarttua tuumasta toimeen. Kangaskin oli siis jo olemassa. Tein pikaisen tutkimuksen tuolin rakenteisiin ja ilmeisen luottavaisesti projekti luovutettiin käsiini. Tästä lähdettiin siis liikkeelle:

Vanha päällinen irti kynsin, hampain, pihdein, vasaroin ja sorkkaraudoin. Edellinen verhoilija oli meinaan käyttänyt niittejä ja nauloja oikein antaumuksella.

Hankkiuduin myös eroon vanhoista ja kulahtaneista pehmusteista ja tilalle noudettiin huonekalupehmusteluperlonia, mistäpä muualta kuin Walmartista.

Ja sitten kangas paloiksi, niittipyssy ja vasara käteen ja tositoimiin. Noin 6 tunnin ähertämisen jälkeen oli tauon paikka.

Tai no ei kai sitä tauoksi voi kutsua sillä valmista tuli! Ja tässä tulos:

Ihan hämmästyin kun sain viimeisen tuolin sivulla olevan “paneelin” paikalleen, hommahan kävi yllättävän näppärästi!

Tämän lisäksi olen päässyt remonttihommiin. Täällä pistetään keittiötä säpäleiksi uuden tieltä. Ystävämme akkuporakone, sorkkarauta ja vasara ovat olleet kovassa käytössä. Tosin ensin aloitettiin tietystikin kaappien tyhjentämisellä, sain kunnian toimia pahvilaatikkojen teippaajaeksperttinä, kokemustahan nimittäin löytyy. Laatikkoja täytettäessä organisoija-minä oli saada hermoromahduksen. Erästä korkeaa kaappia tyhjentäessäni tuotteet jakautuivat suunnilleen yksi hylly per yksi laatikko. Ja näppäränä tyttönä tietenkin kirjoitin laatikkojen kylkeen sisältöluettelon. Murisemaan rupesin siinä vaiheessa kun esimerkiksi pakastepusseja, vaahtokarkkeja (joita muuten tarvittiin juuri edellisenä päivänä, mutta koska niitä “ei löytynyt kaapista“, täytyi käydä ostamassa lisää..) ja yksiä keksejä löytyi jokaiselta hyllyltä.. Kai siinä joku logiikka sitten oli, mene ja tiedä. Joka tapauksessa, nyt niitä laatikoita sijaitsee sitten ympäri taloa. Ja irroitettuamme vanhat kaapistot seinältä, roudasimme ne autotalliin.

Aggressioita on tämän lisäksi päästy purkamaan niin muovilattiamaton repimiseen…

…kuin seinän tuhoamiseen sorkkaraudan avulla.

Ja erään hyvin luovan tuokion tuloksena meillä oli ihan oma "Reikä seinässä"-versio.

Ja sitten. Olen löytänyt uuden lempparityökalun. Tai no uusihan se ei ole ja vanha tuttavuus muutenkin, mutta hyvin vahva suosikki! Kyseessähän on Dremel (mikäli joukossamme on joku jonka yleissivistyksessä on aukko tällä kohtaa, Google palvelee 24/7). Käytiin roadtripillä Victorian tuntumassa eräällä rannalla, mistä noukin matkaan mainion kokoelman simpukankuorenpalasia. Ja käytiin myöskin sellaisessa tee-se-itse-tyyppisessä korukaupassa, josta ostin joitakin helmiä ja muuta rekvisiittaa. Ja kotona sitten ilmestyi Dremel mukaan kuvioon. Meri oli hoitanut terävien reunojen hiomisen ja palojen muotoilun suurimmilta osin, joten pienen viimeistelyn lisäksi minun tarvitsi ainoastaan tehdä reiät sopiviin kohtiin. Ja niistähän syntyi sitten jokusen hetken näpertelyn jälkeen tällaista:

Sitten täällä on tietenkin harjoitettu scrap-bookausta. Tavoitteena oli valmistaa kortti koristetyynyjen seuraksi. Liikkeelle lähdettiin jostain ihan muusta, mutta päädyttiin Suomi-Kanada-teemaan ja tällainen siitä tuli, ensin toinen puoli..

..ja sitten toinen.Kas näin!

Päiväni lentäjänä.

Tänään oli se päivä, kun heräsin klo 06.30, sunnuntaiaamuna kasatakseni tarvittavat kimpsut ja kampsut, vetäistäkseni aamupalan naamariin ja ollakseni valmiina lähtöön klo 07.30. Itsehän olin valmis kuin lukkari sotaan jo hyvissä ajoin, mutta miespuolisen matkaseurueeni teini-ikäisellä jäsenellä oli tapansa mukaan vaikeuksia ylösnousemisen kanssa. Kevyellä viiveellä latauduimme siis pick-upin kyytiin tän perheen isän ja pojan kanssa ja matkamme kohti Olds-nimistä kaupunkia pääsi alkamaan. Köröteltyämme noin puolitoista tuntia, saavuimme kohteeseen - Netook Gliding Center.

Tänään oli siis SE päivä, kun liitelin purjelentokoneella yllä pilvien! Itsehän osallistuin jopa varsinaiseen lento-operaatioon: vastuullani oli yksi vipu ja sitä piti sitten vääntää yhden, kahden tai kolmen pykälän verran pilotin ohjeiden mukaan.

Ja näin kaikki tapahtui. Nousin vuorollani koneen kyytiin, turvarensselit kiinni, pikaiset toimintaohjeet (käytännössä: "älä koske mihinkään muuhun kuin tähän vipuun ja siihenkin ainoastaan pyydettäessä ja ohjeen mukaan"). Ja sitten koneeseen kiinnitettiin vetovaijeri ja kiitoradan puolivälissä oleva auto veti koneen liikkeelle ja nousimme ehkä noin puolen kilometrin korkeuteen.

Tän perheen poika oli vuorossa ennen minua ja näppäsin tietystikin muutaman kuvan.


Kun vetoköysi irtosi koneesta, oli aika veikeä tunne kun tuli ihan hiljaista ja lentäminen oli tosi tasaista ja sulavaa. Ja olihan sieltä ihan mukavat maisemat myöskin! Se pilotti kertoi kaikenlaista ympärillä näkyvistä kaupungeista ja pienemmistä paikoista ja muusta mitä näkyi.


Ja sitten vielä kaiken hyvän päälle lounaaksi kotitekoiset hampurilaiset, nam! Kaikin puolin siis huippureissu!!

Roadtrip vol 2.

Noniin. Mihinkäs tässä jäätiinkään.. Victoria, roadtrip, Vancouver Island. Joku on kyllä nyt vähän ja vähän enemmänkin viiveellä liikenteessä. Palatkaamme siis aikaan muutamia viikkoja taaksepäin.

Kuten mainitsin jo edellisessä raportissa, Victoria on näkemisen ja kokemisen arvoinen paikka! Minä niin aion mennä sinne uudelleen, mikäli vaan koulun lomassa aikaa liikenee jossain vaiheessa syksyn/talven mittaan!





Olen tehnyt, nähnyt ja kokenut hyvin monia asioita, joista olen aiemmin kuullut vain puhuttavan ja tyyliin nähnyt elokuvissa. Voisin melkein perustaa uuden blogin ihan vain tehdäkseni listan niistä kaikista jutuista. Mutta kerrottakoon joitakin nyt kuitenkin tässä tarinoinnin lomassa.

Ensinnäkin. Olen käynyt vahamuseossa (British Wax Museum, Victoriassa). Sellainen museo, missä oli kaikenlaisia kuuluisia heppuja vahanukkeina. Ihan näkemisen arvoinen paikka! Queen Elisabethista lähdettiin liikkeelle, käytiin läpi Englannin kuninkaalliset ja sitten tietysti sotasankarit ja muut historialliset heppulit, alkuperäiskansojen edustajat, urheilujulkkikset ja olipa joukkoon saatu mahtumaan myös esim. Caesar ja Kleopatrakin. Ja sitten päästiin elokuva-/sarjakuvasankareiden ja legendojen maailmaan. Yksi hyvä puoli museoissa näillä main on, että kuvia saa ottaa niin paljon kuin sielu sietää, salamalla tai ilman, ihan miten tykkää. Ja mehän otettiin sitten Supermiehen kanssa kaverikuva:

Sitten. Olen nähnyt ilmielävän mustekalan. Käytiin sellaisessa merenalaisessa akvaariopaikassa (Undersea Garden, Victoriassa myöskin). Se oli siis ikäänkuin laiva, jonka ruumassa oli tila, josta avautui näkymät laivaa ympäröivään, suojattuun meriakvaarioon. Ensin ajattelin, että se olis ollut aitoa, luonnollista merielämää mitä mentiin sinne tarkastelemaan, mutta turistikohteena, kaupungin keskustan kupeessa, vilkkaassa satamassa ei varmaankaan olis toimiva ratkaisu. Noniin. Kuitenkin. Yhdellä puolella laivaa oli sitten vedenalainen teatteri, joka tarkoittaa sitä, että sinne pulahti sukeltaja seikkailemaan niiden kalojen ja muiden eliöiden kanssa ja siellähän uiskenteli myös mustekala:


Olen myöskin käynyt kasinolla (View Royal Casino). Sellainen valtava sali täynnä kaikenmaailman pelikoneita ja pokeripöytiä ja sen sellaista. Järkeähän minä en siinä kovin paljoa nähnyt, mutta kokemuksena ihan mielenkiintoinen. Heti kättelyssä hankin itselleni huomautuksen näppäämällä pari kuvaa, jotka sitten kehotettiin poistamaan.. Ja pitihän sitä sitten jotain masiinaa vähän testatakin. Kokemustahan ei ollut minkäänlaista ja seuralaiseni olivat jo päässeet vauhtiin. Siinä tarkastelin sitten konetta, jonka kyljessä oli lätkä, joka kertoi että se oli 2 senttiä/peli-tyyppinen tapaus. Ajattelin siis nokkelana, että "no kaks senttiä sinne tänne" ja kaivoin kukkarosta pari pennosta. "Mihinkäs nämä kolikot nyt sitten laitetaan?", pyöri kysymys mielessä, apuahan ei voinut kysyä. Sitten löytyi sopivan oloinen aukko, ei muuta kuin roposta sisään. Ja ensimmäisen jälkeen sitten kuulen takaani äänen: "Nämä koneet toimii ainoastaan seteleillä", ja käännyttyäni ympäri havaitsin, että ääni kuului meidät sisään päästäneelle portsarimiehelle, joka oli tarkastuskierroksellaan. Hymyilin viattomasti ja sanoin jotain, että "niinpä" tms. Siellä se pennonen nyt sitten kuitenkin on, aukossa, jota normaalisti käytetään pankkikortin kanssa.. Pokkana vaan vitosen seteliä kehiin ja pelaamaan. Kun sitten hetken päästä siirryin toisaalle, huomasin kuinka kaksi portsariheppua siinä tiiraili kolikkoa, jonka joku älykääpiö oli änkenyt koneeseen :D

Eräänä sateisena päivänä latasimme taas kuorman takakonttiin ja huristelimme Vancouver Islandin puoliväliin (puhumme nyt siis n. 500km:n pituisesta ja ehkä 100 km:n levyisestä maapläntistä), Port Alberni-nimiseen kaupunkiin. Siellä vietettiin pari päivää tän perheen isän veljenpojan luona (sama tyyppi, joka asui näiden luona viime kesänä kun olin täällä). Teimme päivä retken Wild Play-nimiseen seikkailuelämyspaikkaan, Nanaimo-nimisen kaupungin maille. Tän perheen tyttöhän otti ja benjihyppäsi sellaiselta kanjonin ylimenevältä sillalta, noin 35 metrin korkeudesta. Itsehän otin myöskin osaa seikkailuaktiviteetteihin: kyseisen kanjonin yli meni vaijerirata (100m+200m) ja valjaiden kanssa siitä sitten hurauteltiin menemään. Aika huikeeta!

Ja nokka kohti USA:ta! Tavoitteena siis Marysville, Washingtonin osavaltion mailla. Tarkoitus oli lähteä saarelta ilta 8 lautalla, mutta sunnuntai-iltana oli joku muukin liikenteessä ja pari tuntia jonoteltuamme päästiin 10 lautalla mantereelle. Raja-asemalle saavuttiin sitten siinä puoli yhden aikaan yöllä. Tämähän kyllä taas tarina sinänsä. Perustentti ensinnäkin, matkan tarkoituksen ja muut. Ennen roadtripille lähtöä, tän perheen äidin kanssa selvitettiin, että mitä mun pitää tehdä päästäkseni rajan yli ja Calgaryn USA:n suurlähetystöstä neuvottiin hankkimaan matkustuslupa sellaiselta sivustolta netistä ja näin tein. No, tylyhkö rajavirkailijatar sitten totesi, että kyseinen lupa on voimassa ainoastaan lentokentillä tms. Ja meidät passitettiin sisälle, raja-asemalle. Naurettavintahan tässä oli se, että minun piti täyttää täsmälleen samat kohdat ja kysymykset sisältävä lomake, kuin se matkustuslupa, joka minulla jo oli. Ei, en edelleenkään oli aikeissa osallistua rikollisiin aktiviteetteihin maassanne, eikä minua ole tietääkseni koskaan karkoitettukaan näiltä main, näytänkö tosiaan siltä?! Ja sitten vielä kaikkien sormieni sormenjäljet ovat nyt saatavilla maanlaajuisesti. Oh, ja myöskin valokuva - mahtoi olla oikein edustava otos, kellon ollessa tosiaan yksi yöllä. Mutta pääsimme onnellisesti jatkamaan matkaa :)

USA:ssa pyörittiin siis pari päivää Marysvillen maisemissa. Paikallinen outlet-ostoskeskus on tullut tutuksi, eipä juuri muuta. Shoppailupainotteinen visiitti siis. Itsehän olisin kyllä vaihteeksi voinut tehdä jotain muutakin, mutta minkäs teet.

Kun nyt kerran oikein valloissa käytiin niin täytyihän siitä todistusaineistoa hankkia. Nyt vaan sattui käymään niin, että edustuskuvat otettiin, ei suinkaan Egyptin lihapatojen ääressä, vaan ensin syötiin subia outlet-ostarilla ja sitten hörpitään limonadea pikaruokalassa nimeltä Jack in the Box :)


Washington on nyt siis niiiin nähty! Tarkoitus oli yöpyä vielä yksi yö kotimatkalla jossain Kalliovuorten keskellä hotellissa, mutta päätettiinkin sitten huristella koko matka Marysvillestä Wetaskiwiniin yhtä soittoa. Melkein 24 tuntia siinä köröteltiin menemään. Harmi vaan, että täällä on öisin säkkipimeää niin maisemista ei ollut niinkään iloa.

Mutta oli kyllä hienoa tulla takaisin kotiin! Reissu oli kyllä kokonaisuudessaan todella huippu! Alkumatkasta oli vähän sellainen tunne, etten ollut varma oltaisiinko minua haluttu mukaan ollenkaan, mutta kohteliaisuussyistä ei voinut jättää kutsumatta ja enhän tietenkään halunnut kieltäytyä. Monesti päivän suunnitelmista keskusteltiin ainoastaan kahden seuralaiseni välillä ja jos satuin kysymään, että mikä on homman nimi, niin sitten vasta minua informoitiin. Toisinaan tuntui, että olin ns. varamiehenä matkassa, varakuskina, kulujen jakajana - eikä sitten sen enempää. Hyvin usein tunsin itseni ylimääräiseksi. Ja olen myöskin hyvin kyllästynyt siihen, että jos ja kun suunnitelmissa oli alunperin jakaa ajotunnit kolmeen pekkaan, yhtäkkiä minut olikin sitten pudotettu listalta pois ja sitten seurueeni antaa hyvin selkeästi ymmärtää, että ajomatka oli hyvin pitkä ja rankka ja väsyttävä ja niin edelleen. Ja "hyvähän sinun on, kun voit vaan istua takapenkillä ja tehdä mitä huvittaa". Yks pikku juttu, jos et anna toiselle tilaisuutta olla avuksi, on turha valittaa urakan rankkuutta tms. Pelkäänpä, että tunnistan tosin itseni myöskin tuosta kuvauksesta toisinaan... Äh, mutta suurin osa ajasta oli oikeinkin mainiota! Piti nyt päästää tuo ärsytys ulos, niin voinkin sitten unohtaa sen saman tien :)

Laitetaan tähän loppuun sitten vielä tunnelmia kotimatkalta ennen auringonlaskua.

Tällä porukalla siis seikkailimme:)

Roadtrippppp.

Oh, matkailu on kuulkaas maukasta! Reilu viikko sitten sunnuntaina sullottiin Ford Focuksen konttiin (ja hieman takapenkillekin..) kolmen naisen tamineet ja suunnattiin menopelin nokka Wetaskiwinista kohti Calgarya. Tavoitteenahan oli lähteä liikenteeseen siinä 9 aikaan aamusta, mutta ihan jo 11 jälkeen päästiin tositoimiin. Asiat näillä main tapahtuvat toisinaan(?) kevyen viiveen kera.

Calgaryssa viivyimme yhden yön, tai oikeastaan puolikkaan, sillä jatkoimme matkaa siinä puoli viiden aikaan aamuyöstä. Kokonainen päivä siinä menikin, kun kurvailtiin tuosta Kalliovuorten yli B.C.:n puolelle. Jatkoin kyllä ansiokkaasti unia vähän väliä pitkin päivää: pysyin hereillä ehkä tunnin kerrallaan, kunnes nukahdin uudelleen. Oli kyllä aika mieletöntä ajella valtavien vuorten keskellä. Ajettiin tyyliin koko päivä alamäkeä, sillä tavoitteenahan oli päätyä merenpinnan tasolle, Tyynenvaltameren rannalle. Säälittiin polkupyörämatkailijoita, jotka tulivat meitä vastaan. Niitä oli yllättävän paljon. Raukoilla edessä ehkä noin muutama sata kilometriä ylämäkeä..

Viimeiset muutama sata kilometriä pudotti vettä oikein urakalla ja muutenkin mitä lähemmäksi tultiin Vancouveria, sitä kotoisammaksi maisema muuttui. Ei sillä että sade olisi jonkinasteinen tuntomerkki Suomen kesästä (tänä vuonna varsinkaan), mutta lukuunottamatta horisontissa häämöttäviä vuoria oltais oikein hyvin voitu olla Suomessa.

Ei menty sittenkään varsinaisesti Vancouveriin (tarkoittaen itse kaupunkia, downtownia), vaan Tsawwassenin lauttasatamaan. Ja sellainen lautta (tai no laiva oikeastaan) kiidätti meidät Vancouver Islandille. Kyseinen saari sijaitsee siis B.C.:n rannikon edustalla, sen eteläinen pää blokkaa avomerinäkymät Vancouverin kohdalta. Vietimme ensimmäisen viikon matkastamme siis niillä main. Pääasiassa pyörittiin Victoriassa (saaren suurin kaupunki ja itse asiassa B.C.:n pääkaupunki) ja sen lähimaastossa. Mielettömän nätti kaupunki, ainakin näin kesäaikaan, kun turistisesonki on kuumimmillaan. Siellä olis kyllä riittänyt tekemistä ja kokemista ja näkemistä hyvin pitkäksi aikaa.

Yhtenä päivänä käytiin patikoimassa sellaisella aallonmurtajalla (Breakwater) Victorian tuntumassa. Taidan tykästyä valtameren läsnäoloon täällä ollessani, näin luulen. Tehtiin ekskursio merielämään kävellen aallonmurtajan merenpuoleiselle sivulle sijoitettuja kivenjärkäleitä myöten.


Tavattiin mm. ihka oikea ja elävä ja limainen meritähti, kas tässä se on. Parka joutui kalastelun kohteeksi, nimittäin onkeilin sen kepillä paremmin nähtäväksi. Itsellänihän ei ole valtaisaa tarvetta olla kosketuskontaktissa elävän liman kanssa.. Mutta se oli jännittävää se.

Ja kas kuviahan reissulta kertyi muutama sata, harvat ja valitut julkaistaan tässä ja nyt!







Kas sellainen oli Breakwater! Raportti loppumatkasta ilmestyy lähitulevaisuudessa. Tämä istunto päättyy tältä erää tähän, sillä kello tulee liian paljon yli kahden aamuyöllä..

Luvassa jännittäviä tarinoita ja loisteliasta kuvamateriaalia :)

Elämää Albertassa.

Oh, niin paljon on tapahtunut sitten viime päivityksen! Valmistautukaatten siis piiiiiitkään tarinaan :)

Ensinnäkin. Ilahdutin vielä yhtä perhettä läsnäolollani, Cremona-nimisen kylän lähistöllä, heidän farmillaan. Kyseessä siis viime kesän viimeinen isäntäperhe. On jotenki tosi huippua olla täällä ihan omana itsenäni! Siis viime kesänä kun olin täällä "vaihto-oppilaana", niin käytiin kaikissa huikeissa nähtävyys- ym. paikoissa ja oli aikamoista menoa ja vilskettä koko 5 viikkoa - mikä sinänsä oli ihan parasta aikaa - no doubt about it! Mutta tänä kesänä käyn kylässä tuttujen luona, vietän aikaa kavereiden kanssa - asun ja elän täällä main yli 8 kuukautta! Näin ollen tämänkin perheen kanssa otettiin hyvin rennosti ja hengailtiin kotosalla. Toki farmilla aina hommia riittää, mutta ymmärrätte mitä tarkoitan.

Ekana päivänä huristeltiin Carstairsiin, perheen tytöllä oli inssi ja läpi meni että paukahti! Sieltä kotiin tullessa pysähdyttiin Cremonassa kahvilla. Olen kuulkaas syönyt elämäni valtavimman palan sellaista omenapiirakkaa (tai ehkä se oli oikeastaan omenapai) jäätelön kera! Se kävi kyllä ihan kunnon ateriasta, ei meinaan nälkä iskenyt vähään aikaan.

Nukuttiin perheen tytön kanssa ulkona molemmat yöt, jotka vietin heidän luonaan. Oli aika villiä nukkua terassilla makuupussissa ja välillä herätä keskellä yötä kojoottien ulvontaan lähipelloilla!

Ja sitten. Olen kokenut elämäni ensimmäisen, ja toivottavasti viimeisen lämpöhalvauksen. Khyyllä vain. Näin se tapahtui. Oli kaunis kesäpäivä, helle-sellainen. Ja lueskelin kirjaa (The Shack) terassilla, auringonpaisteessa ehkä noin puolen tunnin verran. Eikä siinä mitään, normaalisti ollaan ulkona puolet päivästä auringon armoilla. Sitten illemmalla, tyyliin 5 aikaan, mentiin perheen tytön kanssa pesemään hänen hevostaan seuraavan päivän Horse Show:ta varten. Haalittiin tarvikkeet kasaan, harjattiin koni ja sitten alkoi varsinainen pesuoperaatio. Minun tehtäväni oli pidellä ohjaksia ja kaikki sujui oikein mallikkaasti. Kunnes. Kävi niin, että en pystynyt enää seisomaan, kun alkoi pyörryttää - istuin avolavan takalaudalle. Sanoin perheen tytölle, joka kysyi että onko kaikki ok, että ei varmaankaan. Ja jos joskus kuulette minun sanovan niin, jotain täytyy oikeasti olla pielessä. Ja sitten kaikki meni sameaksi ja sumeaksi ja mustaksi silmissä, enkä voinut enää istuakaan. Hoo, se oli pelottavaa! Mutta sitten sain kyydin takaisin talolle (joka tarkoittaa ehkä noin 500m) otin parin tunnin nokoset - tadaa, kaikki hyvin!

Seuraava päivä kului siis siellä Horse Show:ssa. Perheen tytär kilpaili hevosensa kanssa muutamassa lajissa ja pärjäsi oikeinkin mainiosti. Ei sillä, että olisin oikea henkilö arvostelemaan ratsastustaitoja ja sen sellaista, mutta näin minulle kerrottiin :) Ja illalla mentiin parin perheen kanssa pitsalle, Boston Pizza - mm-hmmm! Oh, seura oli ihan parasta ja ilta oli mitä mainioin! Ja kotimatkalla opetin perheelle suomea, hilarious :D Sitä olis pitäny äänittää vähän nauhalle ja sitten jos(?) joskus tulee huono päivä, niin vois kuunnella sitä!

Illalla jäähyväiset ja perheen vaihto: takaisin tän kesän ekan perheen luo yöksi ja aamulla kukonlaulun aikaan kohti Calgarya. Huristeltiin siis leirin toisen johtajan kanssa etelään, Albertan alanurkkaan, Watertonin kansallispuistoon, kalliovuorille!! Jonkun ehkä tunnin kuluttua vuoret alkoi siintää horisontissa ja posotettiin menemään highwayta. Paikka nimeltä Pincher Creek oli jo hyvin lähellä määränpäätä ja vuoria oli joka puolella. Viimeiset 45 minuuttia keskityin hengittämiseen, oli jotenki ihan hienoa palata tuttuihin maisemiin - tunnistin jopa yhden vuoren nimeltä :)

Johtajuusleiri (, jolla olin siis viime vuonna itse leiriläisenä) oli jotain hyvin pitkälti sanoinkuvaamatonta! En oikein tiennyt, että miten päin olisin kun sain kokea kaiken uudestaan. Siinä on vaan jotain uskomatotonta, kun ihmisiä eri puolilta maailmaa (1 Japanista, 2 Italiasta, 2 Tanskasta, 2+minä Suomesta, 2 Saksasta, 2 Turkista, 2 Israelista, 2 Itävallasta, 2 Hollannista ja 20 Albertasta: Calgarysta, Cremonasta, Innisfailista, Wainwrightista, Wetaskiwinista ja Lethbridgesta. Leiriläisiä oli siis 31 ja staffilaisia 7) tulee yhteen, kukaan ei oikeastaan tunne toisiaan ja ihan parissa päivässä tullaan tosi läheisiksi ystäviksi - oikeasti! Kukaan ei aluksi tunne ketään, joten voi olla just oma itsensä, ilman minkäänlaisia ympäristön paineita - meininki oli tosi aitoa ja vilpitöntä! Ja tulin tosi iloiseksi nähdessäni jälleen Kimberlyn (leirin toinen johtaja) ja Chrisin (staffin jäsen, iltanuotio&pienryhmä-vastaava, oppituntien vetäjä) - tuttuja viime kesältä :) Siinä on kyllä kaks tyyppiä, jotka saa ympärillään olevat ihmiset tuntemaan olonsa hyväksytyksi ja tärkeäksi - heidän seurassa on vaan niin hyvä olla!

Leirin peruskaava on melko samanlainen joka vuonna, mutta ne on ihmiset, jotka siitä leiristä tekee erityisen - yllättäen. Ekoina päivinä mulla oli vähän sellainen olo, että "mitä ihmettä teen täällä?! Mun on tarkotus olla yks tän leirin vastuullisista, mutta joka kerta kun avaan suuni niin sanat menee solmuun.." Mun tehtäviin kuului mm. yhden roundtable discussion groupin, sanottakoon nyt vaan pienryhmän, vetäminen. Se oli yks juttu mistä olin etukäteen, en nyt huolissani, mutta en odottanut sitä ehkä kovin innolla. Niissä ryhmissä siis juteltiin kaikenlaista mitä mieleen tuli ja oli meillä aina joku päivän aihekin, mutta joskus se ei vaan toiminut tai muuten vaan ajauduttiin sivupoluille. Ekana iltana puhuttiin odotuksista leiriä kohtaan - siihen meni ehkä noin 2 min ja loppuaika juteltiin aika perussettiä: perheestä, harrastuksista jne. Seuraavana iltana aiheena oli Facebook, Myspace, internet - media ylipäätään ja kuulkaas juteltiin aiheesta koko 45 min - itse asiassa aika loppui kesken! Ryhmäläiset tunsi toisiaan jo paremmin ja päivän aktiviteettiosiossa oli sellainen viiden kohteen haasterata - luottamuksen, ryhmähengen ja sen sellaisen kasvattamiseksi - todella toimiva! Ja kun lopetettiin tuokio niin mun ihanat ryhmäläiseni sanoivat, että "tää on kyllä paras pienryhmä ikinä!! Tää on niin kivaa, miksei voitais vaan jutella porukalla - sä oot ihan paras johtaja!" Awww, huomasin löytäneeni yhden syyn miksi juuri minä olin siellä leirillä :)

Yhtenä päivänä tehtiin 10 km:n patikkaretki vuorille ja päädyttiin Watertonin kylään loppujen lopuksi. Siellä ylhäällä vuorilla on järvi, Crandell Lake, ja viime vuonna olin liian kipeä pulahtaakseni uimaan. Päätin jo silloin, että "jos ikinä tulen takas näihin maisemiin, niin todellakin uin Crandell Lakessa!". Ja näinhän minä tein :) Odotin tosin, että vesi olis ollu hyytävän kylmää, mutta itse asiassa lämpötila oli ihan miellyttävä, aika samaa luokkaa kuin perus järvivesi Suomessa kesällä. Muutama leiriläispoika ja yks staffilaismies kävi myös uimassa.

Mutta ehdoton lempparini on edelleen torstaipäivä, jolloin ensinnäkin käytiin Wateron Lakella risteilemässä, pistäydyttiin Montanan puolella, saatiin leimat passiin metsänvartioasemalla ja kruisailtiin takaisin Albertan puolelle. Ja sitten, oi sitten, mentiin paikkaan nimeltä The Great Canadian Barn Dance, yee-haw!! Odoteltiin päivällistä, päivällistettiin, kuunneltiin ja katseltiin omistajaperheen vetämä Dinner Show (country-klassikoita ja sen sellaista) ja sokerina pohjalla itse barn dance-osio! Vedettiin ensin rivitanssia (Electric slide) porukalla - parasta! - ja sitten letkajenkka, macaréna, YMCA ja muita hittejä! Tanssahdeltiin ehkä noin 3 tuntia yhteensä ja siinä kuulka hiki virtasi! Ainiin ja limbokisahan kuului myös asiaan - jäin jaetulle toiselle sijalle, woo-hoo! Itsehän en varsinaisesti osaa tanssia, mutta päätin jo viime vuonna jättää kyseisen seikan huomiotta ja pitää hauskaa - ja se kannatti, todellakin!

Leiriltä tuli otettua ehkä noin 2000 kuvaa yhteensä, enkä aio suinkaan ladata niitä tänne - Facebookissa on melko kattava otos, take a look :)

Lähdin leiriltä samalla bussilla leiriläisten kanssa ja edessä oli siis noin 7 tunnin matka Wetaskiwiniin. Pysähdeltiin muutaman kerran: Fort McLeodissa, High Waterissa, Calgaryssa ja Innisfailissa ja pudoteltiin leiriläisiä kotikaupunkeihinsa/hostperheiden kotikaupunkeihin. Oh, ja illalla saavuttiin vihdoin perille! Tän perheen isä tuli hakemaan minut bussilta ja täällä olen ollut siitä lähtien.

Ja täällähän on tapahtunut monenlaista, kuluneen viikon aikana: ollaan käyty ehkä tuhat kertaa Walmartissa, hengailtu kotosalla, olen käynyt kerran uimassa perheen tytön työpaikalla (paikallinen uimahalli siis), kaksi elokuvaa on nähty, G-Force ja Funny people (jälkimmäistä en voi juuri suositella), käväisty Camrosessa kahteen kertaan, vietetty iltaa Amilian ja hänen kaverinsa kanssa, kateltu telkkaria, syöty paljon ja hyvää ruokaa.

Edmontonin visiitti saakoon oman kappaleen. Käytiin yhden ostoskeskuksen virallisissa avajaisissa (se on ollut auki vaikka kuinka kauan, mutta sitä piti nyt sitten vielä juhlistaa). Siellä oli kuulkaa ollut ihmisiä oikein yötäkin, että pääsisivät ensimmäisten joukossa sisään! Tuhat ensimmäistä asiakasta sai nimittäin sellaisen jonkun kassin, jossa oli jotain ilmaistuotteita. Jono oli ehkä kilometrin mittainen.. Huoh. No, seistiin jonossa puolisen tuntia ja sitten tuli nälkä ja mentiin syömään :D Ja sitten! Olen keksinyt mitä teen jos joskus tulee koti-ikävä! Menen vaan Ikeaan ja syön hodarin ja pehmiksen :) Näin teimme siis: käytiin Edmontonin Ikeassa, se oli aikalailla samanlainen kuin Espoon Ikea, peilikuvana tosin. Ja kassaosastolla tajusin, että hei täällähän myydään myöskin hodareita ja pehmistä! Oh, ja se maistui ihan samalta kuin Suomessakin, nam! Tuli superhyvä mieli!

Tänään on se päivä, kun...

...kävin yksin kaupungilla, whoa!! Tämä on ERITTÄIN harvinaista ja ah, niin mukavaa vaihtelua kaikelle sosiaalisuudelle! Toisinaan tulee tunne, että haluan oman itsenäisen elämäni takaisin. On nimittäin tosi erilaista asua taas perheen kanssa, jännä.. Mutta ei, en vaihtaisi sijaintiani tällä hetkellä mihinkään, olen onnellinen ja tyytyväinen näiden ihmisten kanssa! Kun tulin tänne, minut toivotettiin tervetulleeksi kotiin :) Ja sitä tämä paikka on, kuin toinen koti.

...kävelin kaupungilta kotiin (,joka tarkoittaa reilu 5km). Ainoastaan yksi autollinen nuoria miehiä pyrki tekemään tuttavuutta, kun odottelin liikennevaloissa. Joista puheen ollen, kävelytien liikennevaloista nimittäin, niillä on jotain minua vastaan. Joten nyt on niin, että olen kävellyt ensimmäisen kerran päin punaista tällä puolen Atlanttia.

...tein leipää leipäkoneella (, joka tarkoittaa, että painoin yhtä nappia neljä kertaa - kas, näin kone hoitaa homman).

...kävin teettämässä monen monta valokuvaa Walmartissa, sellaisella huippukätevällä masiinalla. Ja ostin sellaisen laatikon valokuvilleni. Nyt voin katsella lukuisia otoksia teistä rakkaat ihmiseni Suomessa sekä kansainvälisistä ystävistäni, jee!

...luulin tietäväni mitä tilasin Dairy Queen'silla (sellainen jäätelöpaikka, tai saa sieltä muutakin syötävää, mutta minulle se tulee aina olemaan jäätelöpaikka), mutta sain jotain ihan muuta - mutta olin hyvin tyytyväinen lopputulokseen, se lienee pääasia!

...tein itsenäisiä päätöksiä yrittämättä miellyttää ketään.

Ja vielä yksi kappale tulevan kahden viikon sisällöstä: lähdetään Amilian ja yhden hänen kaverinsa kanssa roadtripille! Huristellaan B.C.:n puolelle tuosta kalliovuorten yli, pyöriskellään Vancouverissa ja Vancouver Islandilla sekä myöskin ajellaan USA:n puolelle Seattleen shoppailemaan ja tullaan Idahon ja Montanan kautta takaisin Albertaan!! Matkaan siis sunnuntaiaamuna 9 aikaan, suuntana ensin Calgary. Ollaan siellä yksi yö ja seuraavana aamuna tuossa puoli 5 aikaan liikenteeseen, highway ykköstä Vancouveriin. Arvatkaa vaan odotanko innolla, en suinkaan!!

Että näin täällä main :)