Wednesday, December 16, 2009

Erilainen joulu.

Jos minulta kysyttäisiin, niin jouluna kuuluu sataa lunta ja edes pikkuisen pakkasta olisi hyvä olla. Minulta ei ilmeisestikään kysytty kun Vancouverin joulukuun sääolosuhteita laitettiin suunnitelmista käytäntöön. Joululomammehan alkoi siis perjantaina, 18. joulukuuta parin päivän kaatosateella. Mutta siihenhän me olemme tottuneet - "well, this is Vancouver, it's supposed to rain" - positiivinen asenne tepsii aina. Ai mutta tulihan meille sitten se pikkuinen pakkanen ja aurinkoinen paisteli mukavasti joulupäivinä.






Ensin siis perjantaina saimme ensimmäisen puoliskon koulustamme päätökseen ja tässä on viimesen prosessointisession tulos - teemana siis review of the lecture phase. Piirrettiin paperille aikajana (koulun ensimmäinen päivä - joululoman alkamispäivä)


Jenny, Nathan ja Alex lähtivät siitä sitten ajelemaan kohti Albertaa joulunviettoon koteihinsa. Ja Bobby lähti jo torstaina muutamaksi päiväksi kotikonnuille Minnesotaan. Lauantaiaamuna saattelimme Taylorin lentokentälle suuntanaan Idaho.


Ja taloa pystyssä pitämään jäi siis minun lisäksi the Swiss eli Rebekka, Trix ja Ancel. Omat lomasuunnitelmani olivat hyvin yksinkertaiset, aikataulu sisälsi kahdenlaista toimintaa: nukkumista ja syömistä. Ja suunnitelmassa pitäydyin suhteellisen kiitettävästi.

Vaikka tämä joulu olikin hyvin poikkeuksellinen ja perinteetön niin joitakin välttämättömyyksiä sain mahdutettua tiiviiseen (?) aikatauluuni. Joulurauha julistettiin Suomen Turusta ihan tänne asti (en sentään livenä herännyt kahden aikaan yöllä kuuntelemaan..), tiernapojat laulaa luikauttivat hiukan youtube:sta, The Snowman tuli katsottua - kahteen otteeseen itse asiassa, joululauluja on laulettu sekä englanniksi että suomeksi ja aattoiltana käytiin kirkossa porukalla. Ja siitä oikeastaan alkoi minun joulu. Ennen sitä ei tuntunut joululta, ei sitten tipan tippaa. Mutta siitä kirkosta. Se oli sellainen kynttiläjumalanpalvelus. Ovella jaettiin kaikille kynttilät, jotka sitten sytytettiin viimeisen laulun aikana ja kaikki muut valot sammutettiin - mainiota! Sieltä suunnattiin meidän koulun toisen johtajan (Randy) perheen kotiin nyyttärityyppisen joulupäivällisen viettoon. Jokaisen piti siis valmistaa tai ostaa tai muuten hankkia jotain oman kotimaan perinne(joulu)ruokaa. No, meillähän oli sitten tarjolla raclettea (Sveitsi), Christmas puddingia ja trifleä (Englanti), Cassava-kakkua (Philippiinit), jauhelihapai:ta (Quebec), Subway patongin pätkiä (USA), sushia (Japani-Edmonton), tortillasipsejä+vihanneksia+salsaa+dippiä (mikä tahansa maa) ja porkkanalaatikkoa (ihan itse, omin pienin kätösin valmistin!). Ehkä epäjouluisin ateria ikinä :D


Ja sitten järjestettiin Taylorille synttäriyllätys. Toisin sanoen askarreltiin tuokion verran paperin ja värikynien kanssa ja tällaista saimme aikaan:


Se oli mukava ilta se! Tosin ettei olisi ollut liian täydellistä niin onnistuin särkemään tuhannen pirstaleiksi sellaisen jouluvalojutun (5 pientä ja sievää posliinitaloa, joiden jokaisen sisällä oli yksi polttimo ja ne oli siis saman johdon päässä kaikki ja onnistuin saamaan läppärini piuhan sotkeutumaan siihen kyseiseen johtoon ja lopun jo arvaattekin...). Ja sitten sen omistajat olivat enemmän huolissaan minun reaktiosta kuin harmissaan siitä mitä tapahtui - "Heidi, don't worry, it's okay, not a big deal, can I just give you a hug?" :) Enkä edes ehtinyt ottaa siitä kuvaa, harmillista.

No. Sitten liuettiin ulos ihastelemaan jouluvaloja. Otetaan nyt vaikka sellainen keskiverto suomalaiskoti ja kerrotaan sen jouluvalot kymmenellä, ainakin - ja kas tällaista saadaan aikaan:




Harvalukuiset lahjat avasimme ensimmäisen joulupäivän iltana. Jokaisella oli omat perinteensä lahjaseremonian ajankohdasta ja jotenkin päädyttiin viivyttämään toimitusta viimeiseen mahdolliseen hetkeen. Kun sitten oli paketit jaettu, niin Bobby sanoi jotain, että "minun pitää nyt tehdä tunnustus - olen valehdellut teille viimeiset kaksi kuukautta" ja sitten hän selitti, kuinka lokakuussa kysyessään meidän kotijoukkojen sähköpostiosoitteita hätätapauskontakteiksi hän olikin pyytänyt heitä lähettämään meille jotain jouluksi. Ja sitten hän kantoi sisään kasan paketteja! Ja oh, kaukaa Suomesta saapui sellainen reilun kuuden kilon paketti täynnä monen monta pakettia!! Paras joulupostipaketti ikinä! Se oli mukava hetki se :) Nythän minulla on esimerkiksi varmaan parisen kiloa salmiakkia ja suklaata odottamassa syödyksi tulemista. Sitten löytyy myöskin palttoonnappeja, pari Aku Ankan taskaria ja Kodin kuvalehteä, uuden uutukainen kalenteri, kaulahuivi, paljetteja, joululaululevy, enkelikynttilämobile, lukuisia ihania kirjeitä ja kortteja ja piirrustuksia ja sen sellaista! Se oli tunteikasta, saatoin jopa vuodattaa joitakin kyyneleitä, todistajien läsnäollessa. Tuli huippuhyvä mieli :) Val-ta-va kiitos vielä kerran kaikille, jotka ottivat osaa tähän mainioon huijaukseen!


Ja sitten Sarah sai paketistaan Englannista paketillisen musical crackereita (check it out jos ei välähdä: christmas crackers), joiden jokaisen sisällä oli pilli ja sitten perustimme pilliorkesterin ja soitimme joululauluja. Elävästä arkistostahan löytyy liikkuvaa kuvaa:



Ja tässä me oltais:

Minun jouluni kruunattiin Tapaninpäivän iltana elokuvalla nimeltä Ihmeellinen elämä. Voi niitä, jotka ovat jääneet osattomiksi kyseisen elokuvan ihmeellisyydestä. Mutta sisäpiirin tietona kerrottakoon, että minusta tuntui vähän samalta, kun availin lukuisia pakettejani, kuin päähenkilöstä elokuva lopussa :)

Ja sitten sunnuntaina koko jengi kasaantui kotiin jälleen - jippii! Ensin aamulla oli tarkoitus mennä Ancelin kanssa Tayloria vastaan lentokentälle, mutta Ancel yllättäen (?) nukkui pommiin. Ja meillä kun olis ollut kyltit ja kaikki, jotka hänen oli tarkoitus tuoda mukanaan, mutta ei. Menin sitten keskenäni. Kotiin saavuttuamme käytiin poikien kanssa pitsalla. Ja nyt kun ruoasta puhutaan, niin päivälliseksi syötiin sveitsiläisten kokkaamaa fondueta ja raclettea - nam!

Sellainen oli joululoma :)

PS. Vietin myös yhden askartelynyhertämispäivän.

Tuesday, December 15, 2009

Five more to go.

Tänään siis alkoi viimeinen kouluviikko ennen joululomaa. Porukka alkaa olla jo aika puhki, tai ainakin vähintään lomamielellä. Meidän staffilaiset pitää oppitunteja tällä viikolla. Mahtaa olla turhauttavaa katsella nuokkuvia ihmisiä. Tai ehkä minä olinkin ainoa.. Mene ja tiedä.

No mutta. Tänään saatiin hiukan lisää lunta - jeah! Sitä tuli taivaan täydeltä oikein sievästi. Ja nyt on kyllä keli vahvasti plussan puolella, joten eiköhän se aamuun mennessä ole jo sulanut.. nyyh.

Mutta palatkaamme vielä hetkiseksi siihen viime viikonloppuun. Perjantain jälkeen tulee luonnollisesti lauantai. Ja jotain tietääkseni puuhastelin noin kolmeen asti ja sen jälkeen lähdettiin kaupungille Jennyn, Nathanin ja Taylorin kanssa. Suuntana Costco (sellainen tukkumyymälän tapainen tavaratalo) ja sieltä tarttui matkaan mm. maailman lämpimin huppari. Tämän jälkeen meidän oli alunperin tarkoitus mennä Stanley Parkiin Jennyn ja Nathanin kanssa kun lupasin ottaa niistä joulukorttikuvia, mutta sitä ei sitten koskaan tapahtunut. Sen sijaan päätettiin Taylorin kanssa vuokrata polkupyörät ja polkaista kyseisen puiston ympäri. Ja kyseinen puistohan sijaitsee siis ikäänkuin niemen kärjessä, downtownin jatkeena ja sen reunoilla kiertää siis kevyenliikenteenväylä. Niin että näkymät on aika hulppeat! Saavuttiin sinne pyöränvuokrauspaikkaan ja saatiin tietää, että meillä on 45 minuuttia aikaa vispaista menemään sellaiset reilu 10 kilometriä, sillä se paikka menee kiinni kun tulee pimeää. Ei muuta kuin pyörän selkään ja polkemaan. Oli tosi mukava pyöräillä pitkästä aikaa! Viime kerrasta olikin jo sellaiset nelisen kuukautta. Aikataulu oli varsin täydellinen, nähtiin nimittäin upea auringonlasku (jota kuva tosin ei tietenkään pysty välittämään sinne Suomeen asti..)!

Ja sitten vielä sunnuntai. Meidän piti mennä porukalla kirkkoon, mutta sitten päätettiin kiivetä vuorelle. Haha, mikä tarinan aloitus! Mutta niin siinä kävi. Useamman matkakumppanin jänistettyä reissuun lähti minun lisäksi ainoastaan Taylor. Suuntana oli siis ensin paikallisjunalla downtown, lautalla North Vancouveriin ja sitten bussilla Grouse Mountainin juurelle. Törmättiin juna-aseman edustalla pariin YWAM Vancouver tyyppiin ja ne sitten kertoi, että sen vuoren vaellusreitit suljetaan talveksi, mutta ne ehdottivat sitten paikkaa nimeltä Lynn Canyon, joka sekin sijaitsee North Vancouverissa. Ja se oli aika mielettömän upea paikka se! Tällaisissa maisemissa tepasteltiin kolmisen tuntia:

Ensin oli riippusilta - äiti, tämä kuva on omistettu sinulle :)


Sen kanjonin reunoilla oli aita, ettei huolimattomat turistit tallustele vääriin paikkoihin, mutta seikkailun tarpeessa tietenkin loikkasimme aidan yli ja laskeuduttiin kanjonin pohjalle :)



Vesihän oli uskomattoman kirkasta! Syvyyttä tämän kuvan (alapuolella) ottopaikassa oli ehkä 4-5 metriä.


Mutta kahlailemaan piti päästä! Yhtäkkiä 'kylmä' noin niinkuin sanana tuntui hyvin laimealta..


Karvaisia puunrunkoja. Siellä oli sellainen jännä jokilaakso, missä kaikki oli tällaisen kuuran peitossa.




Tästä metsästä tuli hyvin pitkälti mieleen Narnia :)



Ja sitten vielä kotimatkalla sopivasti satuttiin olemaan lautalla auringonlaskun aikaan ja kuvassa siis downtownin siluetti.


Ja kas näin saavuttiin onnellisesti takaisin kotiin! Sellainen oli se viikonloppu :)

Monday, December 14, 2009

Discovering the beautiful city of Vancouver - part 37.

Noniin. Pitihän se arvata, että tämä taas lipsahtaa tällä tavalla.. Voi minua. Mutta nyt tätä tekstiä taas tulis!

Ensinnäkin. Tänne on saapunut "West Coast"-talvi. Pakkasta on ollut reilun viikon verran pari astetta. Ilma tosin tuntuu paljon kylmemmältä meren läheisyyden aiheuttaman ilmakosteuden vuoksi. Tältä se talvi näyttäis.


Mutta sitten. Tänään me saatiin tänne jopa lunta! Ehkä noin 5 millimetriä, mutta juuri sopivasti epätoivoisesti lumisotimista kaipaavien aktiivisuuden purkautumiseksi! Kyllä, pakkauduimme toppavaatteisiin ja säntäsimme pihalle Sarahin, Rebekan, Taylorin ja Ancelin kanssa ja ilahdutimme naapureita riemunkiljahduksilla :)

Sitten peruutetaanpas ajassa nyt vähän taakse päin. Viikon verran nimittäin. Se oli touhuntäyteinen viikonloppu se! Perjantai oli tällainen. Päästiin aikaisin koulusta kotiin. Muut tytöt lähtivät shoppailemaan, mutta päätin varmuuden vuoksi jäädä kotiin - meikäläisen itsehillinnästä ei nimittäin aina tiedä.. Noniin. Koska päivälliseen oli vielä kolme tuntia aikaa niin me sitten lähteä tempaistiin Ancelin ja Taylorin kanssa luistelemaan Vancouverin downtownissa olevalle luisteluradalle. Tosin kävi niin, että luistimia vuokratessa niillä ei ollut riittävän suuria luistima Taylorille, joten hän toimi sitten valokuvaajana kentän laidalla kun Ancelin kanssa sinkoiltiin menemään. Siellä ei kyllä tosin liiemmin sinkoiltu, sillä kaukalo oli tupaten täynnä porukkaa. Jälkeen päin saatiin kuulla, että perjantai-illat on kaikista runsaimmin kansoitettuja - tietenkin. No mutta kuvat kertokoon reissustamme!





Sitten kotimatkalla oli tarkoitus poiketa urheilukaupassa kun Ancelin piti ostaa jotain jääkiekkoilutuotteita. Osoitehan meillä oli tiedossa ja minulla oli tietenkin suunta hallussa myöskin. "Tai ainakin mä luulen niin.."

"Se on tässä ihan muutaman korttelin päässä"
"Tän on pakko olla oikee suunta kun noi vuoret on tuolla puolella"
"Okei, urheilukauppa, voisit olla vaikka seuraavalla kadulla, jooko?!"
"Noniin, minusta alkaa tuntua, että en olisi niinkään varma onko tämä oikea suunta"
"Minun jalkoja väsyttää"
"Aa, kas - downtown alue loppuu tähän ja tuolta alkaa pimeys, eihän siellä ole edes katuvaloja"
"Noniin, minulla ei ole harmaansinistä aavistustakaan missä me ollaan - sori joukkue. Kuka kysyis miten täältä pääsee pois?"

Ancel reippaana poikana kipaisi kysäisemään neuvoa ja vastaushan oli tietenkin arvattavissa:"It's waaaaay over there - on the other side of the downtown!". Sitten nää hyppäs bussiin (ja arvoitukseksi jäi, että minkä vuoksi me ei menty bussilla jo alunperin, kun meillä on sellaiset matkustajapassit, millä voi kuukauden verran matkailla bussilla ja paikallisjunalla ja lautalla mielinmäärin). Minun turhautumista yritettiin jalosti lievittää sanomalla:"Well, that was a nice walk though!". Ei helpottanut.

Eikä tässä vielä kaikki. Onneksi Vancouverin bussit on niin fiksuja, että ne aina kertoo millä kadulla ollaan menossa ja siinä sitten köröteltiin kunnes kuultiin etsimämme kadun nimi. Kun astuttiin ulos bussista niin kas, siinähän se luistelurata olikin pysäkin lähituntumassa! Nyt tiedämme, että Robson Squaren luistelurata sijaitsee Robson Streetin ja Howe Streetin (tämä oli siis se katu mitä etsittiin..) risteyksessä. Huokaus sentään.. Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin ja ei muuta kuin kokkaamaan päivällistä!

Lisää tarinointia luvassa, ehkä jopa jo huomenna!

Wednesday, December 02, 2009

Päivä, jolloin näin auringon.

Tänään, oi tänään paistoi aurinko pilvettömältä(!), kirkkaansiniseltä(!!) taivaalta KOKO päivän!! (Voisko vielä johonkin väliin mahduttaa muutaman huutomerkin..) Se oli ihmeellistä ja uskomattoman kaunista. Pohdittiin, että kuinkahan kauan pitäis ottaa vastaan tätä joulukuista(!) aurinkoa, että edes pikkuisen palais. Tuumailun tulokset jäivät pimentoon, kirjaimellisesti, sillä luokkahuoneemmehan sijaitsee tosiaan ikkunattoman liikuntahallin yläsalissa (joka sekin on ikkunaton..). Mutta kävin lounaanvalmistustauolla kävelyllä (silläkin uhalla, että reissu maksettiin lisääntyvällä tuskalla erään tietyn varpaan osalta..) ja tällaiset olivat näkymät:

Toisilla vaan on niitä vuoria takapihoilla..


Monesti kävelytien ja autotien välissä kulkee tuollainen puurivistö. Täällä on ehkä kaikki maailman puulajit edustettuna ja tänään löysin kotoisia koivuja :)




Tiistaisin meillä on siis aamulla kaksi oppituntia, sitten lounas ja sen jälkeen tapahtuu jännittäviä asioita. Puolet porukasta on lounaan jälkeen vapaalla muutaman tunnin (tarkoittaen klo 13-18) ja puolet porukasta tapaa lähtee kadulle seikkailemaan tällaisin varustein:


Sujahdetaan siis tuollaisiin kirkkaanpunaisiin liiveihin, joiden edessä ja tietääkseni myös takana lukee "Prayer changes things" ja sitten tuo pahvinen kyltti. Homman nimi on siis "Prayer station", joka tarkoittaa käytännössä sitä, että seistä napotetaan kadun kulmassa ja rukoillaan halukkaiden ohikulkijoiden puolesta. Ja niitähän riittää, ohikulkijoita nimittäin, halukkaita sellaisia ei niin valtaisia määriä, mutta aina joku pysähtyy (keskimäärin kahden tunnin aikana kymmenisen tyyppiä). Joskus ihmiset vaan haluaa, että rukoillaan jonkun tietyn asian (esim. terveys, työtilanne, perheenjäsenet tai ystävät - maailmanrauha on yksi hiteistä) puolesta. Jotkut kaipaa vaan juttuseuraa ja pysähtyvät vaihtamaan muutaman (joskus hyvinkin monen) sanan ohikulkumatkallaan. Jotkut on ihan vaan kiinnostuneita, että ketä me ollaan ja mitä me tehdään ja miksi.

Ja myös tuo meidän kyltti kirvoittaa kaikennäköisiä keskusteluja, jotka saattavat alkaa esim. näin:
a) "free prayer.. sooo... how much does it usually cost?"
Hassua sinänsä, että tuo on ensimmäinen ajatus monilla ihmisillä. Kyltissähän ei lue esim. "free prayer - special offer, only today!". Joten vastataan sitten vaan "nothing" tms.
b) "free prayer, what does that mean? I mean, how does it work?"
Selitetään mikä on homman nimi, esim. "we're just handing out free prayers, would you like to get one?" ja sitten kysytään, että "is there anything specific we can pray for?"
c) "free prayer, that's awesome! that's exactly what I need right now!"
d) "free prayer, to which God do you pray?"
Tämä kyseinen keskustelu jatkui jotenki näin:
"We're Christians, so we pray to God"
"Yeah, but which God?"
"Ummm, God - you know?" (Tyyliin "the one and only")
"Do you mean Jehovah?"
"Well, that's his name originally in Hebrew, but we just call him God"

Suurin osa reaktioista on positiivisia, mutta mahtuuhan joukkoon sitten niitä ikävämpiäkin. Esim. tänään juuri yksi nainen talutti kahta koiraa siitä meidän passipaikan ohi ja jo meitä lähestyessään puisteli päätään. Kun hän pääsi sitten kuuloetäisyydelle niin hän sanoi jotain tyyliin, että "like a prayer ever costs anything! that's the most ridiculous sign I've ever seen!!". Ja hän oli hyvin pitkälti vakavissaan, ilmeisen ärsyyntynyt..

Välillä tulee tosi hauskoja kohtaamisia ihmisten kanssa tai joku ohikulkija sanoo jotain erikoista. Esim. kerran meidän kohdalle pysähtyi keski-ikäinen mies sellaisella sähköskootterilla. Ja oikeastaan hän vain odotti kävelytien valojen vaihtumista ja siinä samalla jutusteli sitten jotain meidän kanssa. Hän kysyi tyyliin jotain, että mitä me tehdään jne. Ja kysyttiin sitten, että voidaanko rukoilla hänen puolestaan, johon hän sitten:"Njah, my priest prays for me - she's goodlooking, you know" Tälle ollaan naurettu monet kerrat :D Mies hyvä ei varmastikaan tiedä, kuinka montaa päivää ja hetkeä hän on piristänyt vastauksellaan!

Ja siis osa tästä Prayer station -porukasta seisoo kadunkulmassa kyltteineen ja liiveineen ja osa käy kävelyllä lähistöllä ja rukoilee kylttityyppien puolesta ja mitä mieleen tulee. Ja sitten vaihdetaan. Yleensä tehdään 40 minuutin vuoroja. Ja tämä touhu kestää siis klo 14-17.

Sitten se toinen porukka, joka on ollut iltapäivän vapaalla, pääsee tositoimiin illalla klo 18. Yksi mies yhdestä paikallisesta kirkosta aloitti 17 vuotta sitten systeemin nimeltä Chiliwagon, joka käytännössä tarkoittaa seuraavaa. Meidän tiimin avustuksella (ja silloin kun täällä ei ole meneillään DTS:ää niin apulaiset tulee luonnollisesti jostain muualta) tiistai-iltaisin yhdessä puistossa jaetaan ilmaiseksi chiliä (sellainen pöperömäinen ruoka, missä on jauhelihaa, papuja, chili-tomaattimurskaa, selleriä ja mitähän muuta..), leipää ja juomista (yleensä kuumaa kaakaota tai jotain mehua) kodittomille, tai ketä sinne nyt sitten sattuukin tulemaan.

Bobby ja Rebekka tarjoilemassa chiliä.

Ancel ja Anne jakamassa leipää.

Sarah ja kuuma kaakao.


Koulun alussa minun ryhmä teki tuota Chiliwagon hommaa ja toinen porukka pyöritti Prayer stationeita ja pari viikkoa sitten vaihdettiin päikseen. Oli aika siistiä kun pikkuhiljaa, viikko toisensa jälkeen rupesi tunnistamaan samoja tyyppejä ruokajonossa ja alkoi muistamaan nimiä ja oppi edes hiukan tuntemaan niitä ihmisiä. Ja yks iso osa tuota Chiliwagon-juttua on juttuseurana oleminen. Näiltä tyypeiltä sitä juttua tulee, mutta vain harvoin on joku joka jaksaa kuunnella. Ja sieltä kuulkaa tulee uskomattoman mielenkiintoisia tarinoita! Osa tarinoista on aika karuja, esim. just vankilakokemuksia ja sen sellaista. Pääosin sinne puistoon tulevat ihmiset on huipputyyppejä ja hyvin kohteliaita.

Ja siis tiistaisin syödään päivällistä porukalla klo 18 siellä kirkolla, mistä Chiliwagon porukka roudaa kaiken tarvittavan sinne puistoon. Sellaisten rullakoiden kanssa mennä täristellään muutaman korttelin verran :)

Tämä oli kaunis ja hyvä päivä!

Tuesday, December 01, 2009

Mainio maanantai.

Ja näin pyöräytettiin kouluviikko käyntiin jälleen. Aamu valkeni(?) sateisena ja harmaana - suhteellisen ristiriitainen ilmaisu, etten sanoisi.. Mutta minun aamuni alkoi oikeinkin riemukkaasti. Otin nimittäin puolituntisen kaukopuhelun sinne kauas Suomeen, huippua!

Maanantaiaamuisin ensimmäisenä kokoonnutaan koko YWAM Vancouverin porukalla (siis meidän DTS:n lisäksi kyseiseen porukkaan kuuluu tyyppejä, ehkä viitisentoista, jotka työskentelee YWAM:n leivissä, muttei ole meidän koulun kanssa niinkään tekemisissä, muuten kuin näissä yhteisissä tapaamisissa) yhteen ja pidetään sellainen ylistystuokio - lauletaan joitakin lauluja, kerran kuussa vietetään ehtoollista, rukoillaan ja sen sellaista - aloitetaan viikko kiittämällä Jumalaa kaikesta siitä mitä hän on.

Tämän aamun ylistystuokio aloitettiin adventtikynttelikön kera, jippii! Olo tuntui hyvin kodikkaalta :) Täällä kyseinen tapa ei ole niinkään tavanomainen, mutta koska Jacquin (yhden meidän koulun staffilaisen, Stuartin, vaimo, joka usein johtaa maanantaiaamujen toimintaa) kirkossa sytytetään adventtikynttilät, niin hän halusi tehdä sen meidän kanssa. Oh, ja sitten lounasaikaan juttelin Jacquin kanssa ja nythän on niin, että minä saan sytyttää kaksi kynttilää ensi viikolla! Vähän kuin kotonakotona: siitä asti kun tulitikut ovat pysyneet omassa kädessä, minun vastuullani on aina ollut toisen adeventtisunnuntain kahden kynttilän sytyttäminen :)

Sitten. Olen ryhtynyt kielenopettajaksi. Tai oikeastaan kielten. Meitä on täällä yhteensä 9 eri maasta, äidinkieliä kokoonpanolta löytyy viisi (plus toisia virallisia kieliä ainakin kolme) ja aina välillä leikitellään sanoilla ja sanonnoilla. Ja joskus joku sitten sanoi jotain random siansaksan tyyppisiä sanoja ja sitten joku meistä alkaa nauraa ja sanoo:"Guess what you just said in my mother tongue!?" Erityisesti yksi sveitsiläisistämme, Ancel, on hyvin kiinnostunut kielistä ja tänään lounastauolla juttelin hänen kanssa siitä, mitä kaikkea hän osaa suomeksi. Sanavarastosta löytyi 25 sanaa ja tässä ne ovat:

haarukka
lusikka
veitsi
sveitsi
ruoka
olet mukava
mitä kello on?
kaunis
ole hyvä
kiitos
turpa kiinni
yksi
kaksi
kolme
paljon
kaksikymmentäyksi
suomalainen
ylistystuokio
jumala
kurani
söpö

Ancel kirjoitti sanat siis itse. Ensin siten, miten hän arveli sen olevan ja mikäli korjattavaa oli, toistin mitä hän kirjoitti ja miltä sana oikein kirjoitettuna kuulostaa ääneen niin monta kertaa, että hän hoksasi mitä kirjaimia piti lisätä, ottaa pois tai vaihtaa.

Maanantaisin saamme siis aina uuden puhujan vieraaksemme viikon ajaksi. Tämän viikon aihe on relationships - (ihmis)suhteet. Ja aloitettiin aihe kolmen ja puolen tunnin rupeamalla iltapäivästä. Puhuttiin erilaisista tavoista käsitellä asioita: I hear it (tieto&faktapainotteista, "mustaa valkoisella" tyyppi, tykkää tiedonhausta, oppii asioita nopeasti lukemalla ja kuuntelemalla), I see it (visuaaliset tyypit, tarve nähdä omin silmin, vaikea hahmottaa asioita joista vain puhutaan ilman omin silmin nähtävää konkreettista puolta) ja I feel it (oppii koskemalla, itse tekemällä, "mulla on semmonen tunne, että..", "mä nyt vaan tiedän, että..."). Puhuttiin myöskin kuuntelemisen tärkeydestä ja siitä, että mitä se oikeastaan tarkoittaa, että Jeesus on vapauttanut meidät vapauteen - vapauden eri "alalajeista" (vapaus olla oma itsensä, vapaus ilmaista tunteensa, vapaus ottaa vastaan huolenpitoa jne.). Oli tosi haastava iltapäivä ja edettiin aika nopealla temmolla. Yleensä kun uusi vieraileva puhuja tulee, niin kestää vähän aikaa ennen kuin tottuu hänen opetustyyliinsä ja sitten pääsee aiheeseen varsinaisesti sisälle. Huipputyypiltä vaikuttaa tämäkin nainen, Karen!

Maanantai-iltaisin jakaannutaan YWAM Vancouverin työntekijöiden koteihin syömään päivällistä. On ollut tosi hienoa saada tutustua kaikkiin tyyppeihin, joihin ei juurikaan tutustuta DTS:n kuvioissa, mutta jotka aina välillä vilahtaa yhteisissä kokoontumisissa ja lounastauolla meidän luokkahuoneella. Se tuntuu aina jotenkin tosi hyvältä kun puolituntemattomat ihmiset toivottaa sut lämpimästi tervetulleeksi heidän kotiinsa, keskelle heidän elämää antaakseen omaa aikaansa. Tänään olin yhden Amandan luona Sarahin, Trixin ja Taylorin kanssa. Ja toisaalta vaikka nuo päivällisreissut maanantaisin on tosi huippujuttu, niin toisinaan olisi huomattavasti miellyttävämpää vaan jäädä kotiin ja ottaa rennosti koko ilta. Sillä kun menee kylään jonkun luokse, niin ei ole kyse tietystikään pelkästään ruoan syömisestä ja sitten "kiitos hei!", vaan siinä sitten jutellaan jonkun tunnin, parin verran ja sitten siivotaan porukalla jäljet ja niin edelleen. Mutta enemmän se antaa kuin ottaa, ehdottomasti!

Minulla on sellainen tunne, että tästä tulee oikein hyvä viikko!

Monday, November 30, 2009

Leppoisa(?) lepopäivä.

Eilisen tehokkuuden jälkeen päätin olla tekemättä mitään. Ja päivä alkoikin mallikkaasti suunnitelmien mukaan. Heräsin siinä 11.40 huomatakseni, että kaikki muut olivat lähteneet teillensä: kolme tytöistä kirkkoon (yksi heistä oli itse asiassa jo tullut takaisinkin - ja sanoi:"I was amazed when I came back and you were still in bed, sleeping!" hmmm..) ja yksi oli yläkerrassa Bobbyn (siis se yksi staffilainen, joka asuu yhdessä tämän talon asunnossa ja se on ikäänkuin meidän yhteinen olohuone ja meidän koulun puhelin on siellä myöskin) asunnolla. Sitten minuun iski tehokkuuspuuska. Päätin siivota. Suurin piirtein kerran viikossa pyritään siis siivoamaan tämä meidän koti ja päätin että tänään on minun vuoroni. Ensin kokosin valtaisan kuorman roskia ja kierrätettäviä tuotteita (täällä kierrätetään kaikki mahdollinen, paitsi biojäte - kummallista) ja roudasin ne takapihan roskiksille. Ja kun nyt roskien kuskausvauhtiin päästiin, niin meillä on siellä Bobbyn asunnon parvekkeella pahvilaatikoittain kaikenlaista kierrätettävää, mitä kertyy kun kokkaillaan koko porukalle sapuskaa (siellä samaisessa asunnossa syödään siis yhdessä päivällistä ke-pe, jota minun tiimi kokkailee ja myöskin la-su) ja roudata tempaisin nekin sitten jäteosastolle. Ja ei muuta kuin imuroimaan. Olin ihmeen tehokas ja hyväntuulinen, sillä normaalisti meidän imuri saa jotain napsahtamaan minun päässä ja tulen hyvin kiukkuiseksi. Sehän ei nimittäin juurikaan imuroi, tai siltä se ainakin tuntuu, mutta kerran viikossa sillä joka tapauksessa silitellään nämä ihanaiset kokolattiamatot. Mutta tänään melkein, mutta vain melkein laulelin imuroidessani. En antanut myöskään lattialle vuotavan ja lammikkoa kerryttävän vessanpöntön masentaa vaan moppasin vedet pois lattialta pyykkäystä odottavin keittiöpyyhkein.

Tämä tehokkuustuokio oli varsin piristävä kokemus. Tämän jälkeen kokosin pinon koulutehtäviin tarvittavia tuotteita ja tepastelin yläkertaan (yläkerta tarkoittaa siis tämän talon kakkoskerroksessa sijaitsevaa Bobbyn asuntoa, ellei toisin mainita). Ei meillä nyt mitenkään hulvatonta määrää kaikennäköisiä projekteja ole, mutta jotain sentään. Viikottain pidetään päiväkirjaa (processing book/journal), mihin on tarkat ohjeet. Kirjoitetaan joka viikko kolme sivua. Ensimmäinen on sellainen infosivu: ihan vaan faktatietoa mitä viikon aikana on tapahtunut ja sitten viikon oppituntien pääpointteja. Toinen ja kolmas sivu on jaettu kahteen osaan. Toisen sivun osiot ovat The Good Stuff (juttuja mitä on oppinut ja oivaltanut viikon aikana, ahaa-elämyksiä ja sen sellaista) ja So, Now What? (miten tästä eteenpäin, miten aion laittaa käytäntöön oppimiani asioita?). Ja kolmannella sivulla Focustime (juttuja päivittäin Jumalan kanssa vietetystä ajasta) ja What's up? (ihan vaan mitä kuuluu noin yleisesti, mikä on meininki). Kirjoittelen näitä juttuja viikon kuluessa, jottei sunnuntai-iltapäivänä tartte tehdä koko urakkaa kerralla. Oikeastaan pidän tuon päiväkirjan kirjoittamisesta. Tekisin sen joka tapauksessa, mutta on hirmu kätevää, että se on yksi koulutehtävistä niin sille on varattu aikaa (tai lähinnä ei ole annettu liikaa muita kouluajan ulkopuolella tehtäviä juttuja). Ja sitten tehdään kirjaraportteja. Yhteensä tän ensimmäisen kolmen kuukauden aikana luetaan neljä kirjaa ja niistä sitten tehdään erinäisiä tehtäviä, kuten kirjoitetaan lista syistä minkä takia kyseinen kirja pitäisi lukea tän koulun aikana tai suunnitellaan kirjalle uusi kansi, joka houkuttelee täysin uuden kohderyhmän lukijoita. Jos saisi valita, että lukeeko ne kirjat ja tekeekö ne raportit vai ei - jättäisin tekemättä. Ei sillä että "mua nyt laiskottaa, enkä viitsi lukea". Pidän lukemisesta. Mutta kaiken muun tekemisen ja kommuuniasumisen päälle ja kaikkien viikon aikana kuultujen opetusten lisäksi en pysty vastaanottamaan lisää informaatiota. En saa kirjoista kovinkaan paljoa irti. Ja asiatekstin lukeminen englanniksi on juttu sinänsä. Mutta koulutehtävät on koulutehtäviä - tehtävä on vaikkei niin suuresti nauttisikaan :)

Olen siis ollut tämän viikonlopun kokkausvastuussa Taylorin ja Sarahin kanssa ja tänään meillä oli ruokana possupaistia vihannesten kera. Laitettiin ruoka tulemaan siinä kolmen aikaan, sillä koko komeuden paistumisessa kesti kolme tuntia.

Ja sitten niiden koulutehtävien kimppuun. Viimeistelin tämän viikon päiväkirjaosuuden ja ajattelin jatkaa viimeisen kirjaraporttikirjan lukemista. Mutta ennen sitä päädyin selailemaan päiväkirjaa aikaisemmilta viikoilta ja siinä selaillessani hetkeksi ummistin silmäni. Ja niinhän siinä sitten kävi, että nukahdin. Heräsin tosin ihan tuossa tuokiossa, mutta päätin jatkaa unia ihan vain siksi, että pidän päiväunista! Ja puolitoista tuntia myöhemmin heräsin sopivasti pöydän kattamisaikaan :)

Päivällisen jälkeen jäin yläkertaan lukemaan kirjaa. Nyt on siis meneillään kirja nimeltä "Jesus among other gods" (Ravi Zacharias). Mielenkiintoinen kirja, tosin välillä joka toista sanaa en ymmärrä, mutta hienosti olen pysynyt kärryillä jo sivulle numero 53!

Ja sitten. Sain tämän mitääntekemättömyyspäivän toisen(!) tehokkuuspuuskan - whoa! Päätin jälleen siivota (mitä ihmettä!). Meidän yläkerran keittiö on päässyt hyvin mielenkiintoiseen kuntoon kun keittiöllä on monta käyttäjää (pääasiassa oikeastaan vain meidän päivällistiimi ke-pe, mutta kuitenkin) ja jokaisella omat näkemyksensä siellä toimimisesta. Aloitin jääkaapin pesemisestä, ei vain rätillä pyyhkimisestä, vaan pesemisestä. Ja pilaantuneiden tuotteiden poisheittämisestä. Ja kas niin, jääkaappi on kuin uusi! Ja totesin sitten, että organisoidaan nyt saman tien sitten koko keittiö ja niin siinä sitten kävi. "Koko keittiö" kuulostaa jotenkin supertehokkaalta, mutta meidän keittiöhän on tosiaan ehkä sen 2mx2m ja siitä keskimmäinen kolmasosa on lattia pinta-alaa. Toisella puolella on tiskipöytä, jonka ylä- ja alapuolella on kaappeja ja toisella puolella on vasemmassa laidassa hella ja oikeassa laidassa jääkaappi ja niiden välissä pieni pätkä pöytää ja kaapit yllä ja alla. Kokonaisuudessaan tämä tehokkuustuokio kesti ehkä noin tunnin ja tuloksena oli oikeinkin puhdas ja miellyttävä keittiö!

Suunnitelmani tälle päivälle - olla tekemättä mitään - ei siis toteutunut, mutta olen silti hyvin tyytyväinen!

Sunday, November 29, 2009

Itsehän pidän lapsista!

Viikonloput meillä on siis satunnaisia poikkeuksia lukuunottamatta täysin vapaita. Ja tämä viikonloppuhan on juurikin sitten hyvin pitkälti poikkeus. Tänään meillä oli tiedossa usean tunnin mittainen muutto-operaatio. YWAM Vancouverin toimistoyksikkö muuttaa paikasta a, paikkaan b ja meidän tiimi nakitettiin apulaisiksi. Mutta kipeän varpaani vuoksi minut pestattiin vahtimaan Sarahin kanssa yhden perheen, Mike ja Jennifer Davis (Mike on siis se YWAM Vancouverin johtaja, Mike's tour Mike) lapsia, sillä heidän vanhemmat olivat myöskin työntouhussa mukana. Ensimmäiset viisi tuntia lauantaipäivästäni (tarkoittaen klo 9-14) vietin siis viiden lapsen kanssa (3 sen perheen lasta + 2 naapurin lasta). Koottiin sellainen val-ta-va maailmankartta palapeli (tyyliin 1,5mx2,5m, 252 palaa) ja kasvatusalan ammattilaisena käytin tilaisuuden hyväkseni ja mehän opiskeltiin siinä samalla sitten maantietoa. Ohoo, ja sitten sen perheen luona oli joskus aikoja sitten kyläillyt jotain suomalaisia ja heidän palapelikokoelmistaan löytyi myös Suomineito! Suhteellisen leppoisaa oleilua noin muuten, tein siinä samalla omia koulutehtäviä ja välillä pelattiin muutama peli, tietystikin piirrettiin ja sen sellaista. Kunnioituspointsit vaan kaikille lapsiperheellisille jälleen kerran!

Rientää pinkaistiin kotiin valmistelemaan päivällistä. Ruokalistalla oli tänään lasagnea, nam! Tosin meidän äidin lasagnen voittanutta en ole vielä kohdannut (terveisiä äidille!). Illan ohjelmassa oli minua lukuunottamatta kaikkien meidän tyttöjen osalta leffailta elokuvateatterissa: Twilightin jatko-osa, New moon. Twilight fanius vaikuttaa yhdistävän noin 60%:ia meidän tiimistä. Itselläni ei ole järjettömän suurta vetoa kyseisen teeman puoleen. Mutta siis mitä minä sitten tein. Sarah ja Rebekka olivat lupautuneet lapsenvahdeiksi yhteen toiseen YWAM-perheeseen, Wade ja Joanna Pallister, täksi illaksi, mutta sanoin että mun mielestä heidän pitäis mennä sinne leffaan (kun sitä reissua oli suunniteltu ja monta viikkoa innolla ja hartaudella) ja mulla nyt ei sen suurempia suunnitelmia ollut illaksi, niin voin hyvin mennä kattomaan niitä lapsia. Ja siinä Sarahille vakuutellessani, että "I'm serious, I really don't mind going there", Taylor tarjoutui avuksi ja niin sitten suunnistettiin illan tullen lapsenvahtikeikalle nro 2. Ja helppo nakkihan se sinänsä oli: 5- ja 2,5-vuotiaat tytöt, Sophia ja Eleanor, simahtivat unten maille reilun tunnin sisällä ja loppuajan surffailin internetin aalloilla. Se on kyllä jotain ihan parasta kun laittaa lasta nukkumaan, niin hänen silmät alkaa lupsua ja lapsi yrittää kaikin voimin pitää niitä auki mahdollisimman pitkään, mutta lopulta uni voittaa ja silmät ei enää aukea :)

Näin tehtiin monta ihmistä onnelliseksi - perheen vanhemmat, Wade ja Joanna, oli tosi kiitollisia, sillä näin he pääsivät ottamaan osaa kokkausklubin iltamiin ja Sarah ja Rebekka olivat tyytyväisiä kun pääsivät yhdessä muiden kanssa leffaan (muuten ne olis menneet siis kahdestaan tai Sarah yksin myöhemmin) ja eihän siinä voi muuta kuin tulla hyvälle tuulelle itsekin! Ja saatiin kiitokseksi Wadelta palaset hänen itse tekemäänsä piparminttu-rosmariini-vihreätee saippuaa :)

Tämä työmies olis nyt unensa ansainnut!