Is there a doctor on board?

Ajattelin kertoa hiukan vielä Montrealista ja sen sellaisesta, mutta säästän sen seuraavaan kertaan, sillä nyt on tarinoitava eräästä matkustusseikkailusta!

Se oli ihan kuin elokuvissa. Tänään kuului siis tuo otsikon kysymys lentokoneen kaiuttimista matkalla Montrealista Vancouveriin - tai no oikeastaan Torontosta Vancouveriin, koska pistäydyttiin pariksi tunniksi sinne vaahteranlehtikaupungin lentokentälle konetta vaihtamaan. Lääkäri löytyi (hän näytti muuten ihan komisario Columbolta - Peter Falk :D). Ja hän tepasteli sitten lentoemännän ohjaamana minun luokseni! Tämän elokuvakohtauksen olisin jättänyt mielihyvin näkemättä/kokematta..

Näin kaikki tapahtui. Ensinnäkin Montrealin lentokentällä saatiin VIP-kohtelua: olympia-atleettien ja olympialaissysteemissä työskentelevien matkatavaroihin kiinnitetään "priority"-lätkät - kukin päätelköön kumpaan ryhmään kuuluttiin :) Ai juu, ja siinä jonossa jotkut meistä rupatteli brittiläisen naiskelkkailutiimin kanssa. Meidän matkustusseuruehan sisälsi 11 äänekästä DTS:läistä - kun odoteltiin Torontossa liikkellelähtöä niin varmaan saatiin jo puoli lentokoneellista äkäisiksi. Mutta minkä sille voi jos, tai oikeastaan kun meillä vaan on enemmän ja parempaa kivaa! Ja ensin piti säätää istumapaikkojen kanssa, kun päätettiin meidän amerikkalaisherrasmiesten kanssa katsoa samaa elokuvaa - pistettiin siis koko meidän porukan istumajärjestys uusiksi. Elokuvahan oli siis Amelia, joka kertoo Amelia Earhartista, ensimmäisestä Atlantin yli soololentäneestä naislentäjästä. Ei ollut mitenkään erikoisen mainio, sanoisin ok.

Jonkin aikaa elokuvan päättymisen jälkeen päästiin sitten siihen kuulutusosioon. Ja tapauksen syynä oli yltyvä, ehkä pahin vatsakipu ikinä. Se oli tuskallista se. Kestän kyllä aika paljon, mutta meni jo yli sietokyvyn - särkylääkettä kehiin. No se lääkäri tuli sitten ja kyseli kaikenlaista, niin kuin lääkäreillä on tapana. Tapaus vaati tarkempaa tutkimusta, mutta koko lentokoneesta ei löytynyt kunnollista paikkaa, jossa voisi käydä pitkäkseen. Löysin siis itseni hetkisen kuluttua lentokoneen takaosan (se pikkuinen huone, missä kaikki syötävät ja juotavat on varastoitu seinillä oleviin lokeroihin ja laatikoihin) lattialta, viltin päältä makoilemasta - lentoemännät astelivat (mieli teki kirjoittaa loikkivat, mutta epäilen etteivät lentoemännät juuri loiki..) minun yli askareita toimittaessaan ja meidän tiimin johtajat, jotka olivat siinä minun kanssa, toimivat välikäsinä ojennellen kaikennäköistä viskipulloista vaihtorahoihin rajallisten liikkumismahdollisuuksien vuoksi. Lääkäri ei juuri tullut sen ihmeempiin tuloksiin - sanoi, että "mitään ei ole juuri nyt tehtävissä, mielelläni auttaisin jos voisin, lepäilet nyt siinä ja lähetä sana minulle jos kipu muuttuu tai vaihtaa paikkaa". Seuraavat 45 minuuttia vierähtikin sitten siinä ollessa. Lepo, särkylääke ja rukous tekivät tehtävänsä ja kipu hellitti - viimeiset puoli tuntia lennosta vietin jo omalla paikalla. Koko meidän tiimi tyyliin hurrasi ja muuten vaan mekasti kun palasin takaisin elävien kirjoihin. Hetkisen olin paikallinen kuuluisuus ja meidän toinen tiimin johtaja pyysi nimmarin käsivarteensa ja kaikkea, haha!

Eikä siinä vielä kaikki. Lentoyhtiön käytäntöön kuuluu tällaisissa tapauksissa, että koneen laskeuduttua ensihoitohenkilöstö vielä tarkastaa tilanteen. Näin ollen portille rullailtaessa kaiuttimista kuului:"Pyydämme kaikkia matkustajia pysymään paikoillaan, kunnes ensihoitajat pääsevät koneen perälle hoitamaan velvollisuutensa" - olen siis saanut koko lentokoneellisen matkustajia (n. 300 ihmistä) odottamaan liikkeellelähtölupaa tavallista pidempään :D

No sieltä tuli sitten kaksi palomiestä (saavat kuulemma huomattavasti enemmän ensihoito- kuin sammutuskeikkoja) kimpsuineen ja kampsuineen ja kyselivät kaikki kysymykset uudelleen ja täyttelivät kaavakkeita. Tutkimukset ja erilaiset mittaukset jatkuivat vielä terminaalin puolella kun noustiin pois koneesta. Ja sitten paikalle oli vielä tulossa jostain syystä toinen paloyksikkö, joka olisi ilmeisesti kyydittänyt minut sairaalaan mikäli olisi ollut tarvetta. Mutta siinä vaiheessa olin suhteellisen ok, ainoastaan super-uupunut ja kuulemma valkoinen kuin lakana, joten paikalla olevat palomiehet peruuttivat lisäyksikön saapumisen.

Matka jatkui sellaisella lentokenttäautolla matkatavaroiden saalistusapajille - meidän laukuthan tosiaan oli "priority", joten ne tulivat ensimmäisinä ulos :) Ja sain sitten vielä kyydin matkatavarakärryllä ulko-ovelle, josta meidän koulun johtaja poimi meidät autoonsa ja hurautettiin kotiin.

Kuten sanottu - elämä täällä on yhtä seikkailua! Loppu hyvin, kaikki hyvin siis. On huippua olla takaisin Vancouverissa! "This city is going crazy!" - tätä ollaan toisteltu tässä nyt parin päivän verran. Olympialaiset ovat jo ihan ovella - huomenna ne alkaa! Päästään tekemään kaikenlaista jännää ja varmasti tulee tavattua tyyppejä, joita ei ihan joka päivä tule vastaan :)

Eilen kokoonnuttiin YWAM:n porukalla - kaikki Vancouverissa sijaitsevat DTS-tiimit ja muut sen sellaiset, jotka osallistuu tähän olympialais outreachiin. Meitä oli sellaiset vähän vajaa 200 tyyppiä - tuntuu huippuhienolta tehdä tää porukalla, tulee olemaan aikamoiset kaks viikkoa huomisesta eteenpäin! Ja tänään meillä oli 7 tunnin koulutus tähän kaikkeen. Organisaatio nimeltä More Than Gold (joka koordinoi kristillisten järjestöjen toimintaa suurien urheilutapahtumien yhteydessä) on siis tämän kaiken takana - YWAM on suunnitellut omat kuvionsa sen "alaisuudessa". Huomenna siis tositoimiin - raportoin tapahtumista pikimmiten!

Ainiin! Ja sitten vielä tänään päästiin turisteilemaan kadunvarteen kun olympiasoihdun kantaja juosta viiletti soihdun kanssa ohi!


Sen pituinen se.

Makuualustoja, pensseleitä ja delfiiniystävällistä tonnikalaa.

Otetaan nyt ensiksi käsittelyyn tuo makuualusta. Tässähän on siis viimeiset viisi viikkoa vietetty leirielämää Terra Nova-nimisen nuorisokeskuksen lattialla, Montrealin Dorvalissa. Retkeilysanavarastoon kuuluu myös tietenkin makuupussi, rinkka ja sen sellaiset tykötarpeet. Tällaiselta näyttää meidän tämänhetkinen koti.

Tämä rakennus on siis ollut aikaisemmin kirkko, mutta se myytiin Youth For Christ (nykyään Youth Unlimited)-nimiselle järjestölle yhdellä dollarilla vuonna 2000 sillä ehdolla, että seurakunta saa edelleen käyttää tiloja toimintaansa sunnuntaisin.

Kirkkosalista tuli mainio liikuntasali. Erityisesti tuo kiipeilyseinä ilahduttaa ainakin minua :) Korkeutta sillä on sellaiset reippaat 10 metriä. Kyllä, kiivetty on pariin otteeseen.

Minä ja muut meidän tiimin tytöt (Sarah, Rebekka ja Anne) asutaan siis tornihuoneessa - kuinka hauskaa! Ensin oli tosin ratkaistava ongelma: kuinka saada järjestettyä tilaa kahdelle sohvalle, kahdelle nojatuolille, neljälle makuualustalle, penkille ja pöydälle tuohon pienen pieneen huoneeseen..

Mutta me oltiin hyvin näppäriä ja hetkisen äherryksen jälkeen labyrintti oli valmis! Minun makuualusta sijaitsee tuolla takanurkassa, kahden sohvan takana. Se on vähän kuin olis oma huone!

Sitten alakerrassa meillä on mm. tällainen kahvio, joka toimii meidän olohuoneena/elokuvateatterina/ruokasalina - se on hyvin monikäyttöinen tila!

Ja tosiaan löytyy pingispöytää ja ilmakiekkoa, pöytäjalkapalloa ja -jääkiekkoa ja sen sellaista.

Hyvin tutuksi on tullut myös tämä pieni kokoustila. Yleensähän meitä on tuon pöydän ääressä ainoastaan meidän tiimin 6 jäsenen verran, mutta tämä kuva on Bobbyn synttäriaterialta, joten meidän koko DTS oli ahtautunut sen ympärille. Meidän tiimin kanssa siis kokoonnutaan tuohon tilaan joka päivä ensinnäkin aamuhartaukseen. Hartaus, miten kummallinen sana.. mutta siis jokainen vuorollaan valmistelee 5-30min mittaisen tuokion, jolla meidän päivä lähtee käyntiin. Aiheet ja tuokion sisältö sinänsä on vaihdellut ihan laidasta laitaan - yhdistävänä tekijänä joku aina rukoilee aluksi ja lopuksi. Ja myöskin kaikennäköiset suunnittelukokoukset pidetään tuossa huoneessa (on kyse sitten päivän ohjelmasta tai tulevista projekteista).

Ei kyllä ole valittamista tässä paikassa! Ainut asia mikä nyt toisinaan ottaa hermojen päälle, on se, että näitä tilojahan käyttää siis erinäiset ryhmät ja sellaiset - juuri kun suunnittelet hiljaista "koti"-iltaa, niin sitten paikalle päsähtääkin sählykerho mekastamaan liikuntasaliin. No, suurin osa viikottaisista vierailijoista on saatettu meidänkin tietoon, mutta jokunen yllättäjä aina mahtuu sekaan. Mutta ollaan viihdytty täällä joka tapauksessa tosi hyvin!

Mitä me sitten oikeastaan puuhastellaan päivästä toiseen? No, otetaan käsittelyyn otsikon toinen sana, pensseli nimittäin. Kerran viikossa meillä on nimittäin käytännön hommien päivä ja meidän tiimille se on hyvin pitkälti tarkoittanut näiden tilojen maalaamista. Melkein ollaan jo ammattilaismaalareita tällä kokemuksella!






Ja sitten se tonnikala. Delfiiniystävällistä tonnikaa - joo, sitä olen ostanut monen monta tölkkiä. Kai siitä saa jotain aktivistipisteitä? Ehkä musta sittenkin vois tulla hyvä luonnonsuojelija! Vai onko kaikki tonnikala delfiiniystävällistä.. hämmentävää. No mutta joka tapauksessa. Jokaisella meidän tiimistä on joku vastuutehtävä - Ancel vastaa liikennepolitiikasta (miten päästään paikasta toiseen täällä metro&bussiviidakossa), Sarah on Annen (meidän tiimin johtajan) kanssa vastuussa viikottaisesta aikataulusta (siis että kaikilla on jotain järkevää tekemistä joka päivä), Taylor on meidän rahanhaltija-kirjanpitäjä, Rebekka huolehtii kiitoskorteista ja lahjuksista (joita annamme tiiminä ihmisille, joiden kanssa ollaan oltu tekemisissä) ja myöskin ruokahuollosta minun apuna. Keskiviikkoisin meidän tehtävä on siis suunnitella seuraavan 7 päivän ruokalista ja käydä ostoksilla lähikaupassa. Kuulostaa simppeliltä sinänsä, eikä se vaikeaa olekaan, mutta vaatii enemmän laskelmointia ja suunnittelua kuin aavisteltiin. Budjettihan per ateria per nenä on 2,5 dollaria - että siitä lähdetään liikkeelle. Mutta uskokaa tai älkää meillä on niin paljon ylimääräistä rahaa, että huomenna mennään viimeisen illan kunniaksi oikeaan ravintolaan illalliselle!

Sitten voisin vielä kertoa tiistaipäivistä. Lähes joka tiistai ollaan menty porukalla Montrealin keskustassa sijaitsevan St. Jamesin kirkon tiloissa sijaitsevaan kodittomille (osa kävijöistä ei enää ole kodittomia, mutta järjestöllä on "kerran jäsen, aina jäsen"-politiikka) tarkoitettuun päiväkeskukseen.

Suht hulppea pytinki!

Tämä on siis sen päiväkeskuksen päätila. Huoneen vastakkaisella puolella (eli käytännössä kuvaajan selän takana) on sellainen avokeittiö ja sitten löytyy TV:tä ja muut rekvisiittaa.

Kerran lajittelin vaatteita viitisen tuntia.. Tai no tuo hylly oli kyllä täynnä kaikennäköisiä lakanoita sen sellaista.

Ja pitihän hulvattomimpia tuotteita sitten sovittaa :D

Tässä on Brent, hän asuu Montrealin kaduilla. Ja sitten tietenkin minä. Yksi päiväkeskuksen asiakkaista, jonka kanssa tuli juteltua pitkät pätkät. Jos joskus haluat kuulla rajattoman määrän tarinoita kaikenlaisista seikkailuista, kodittomilla ihmisillä (ainakin näillä main) niitä riittää! Osa jutuista nyt on mitä on, mutta jos "vain hetkeksi" istahdat saman pöydän ääreen - huomaat tunnin taukoamattoman keskustelun jälkeen olleesi tärkeä osa toisen ihmisen päivää, yleensä suurimmaksi osaksi kuuntelijan roolissa.

Sitten voisin kertoa vielä yhdestä päivästä. Se oli yksi maanantai muutama viikko sitten. Suunnistimme aamuvarhain kohti Kanadan suurinta ruokapankkia. Se oli sellainen valtava varastohallimainen rakennus, jonka yhdellä laidalla oli toimisto-osio ja henkilöstöruokala. Ensin sen paikan vapaaehtoiskoordinaattori esitteli meille tilat ja kertoi organisaation toiminnasta ja sitten päästiin hommiin: vihannesten ja hedelmien lajittelua. Sinne tuodaan siis rekkalasteittain elintarvikkeita, joita ei voida enää kaupoissa myydä, mutta suurin osa niistä on vielä syöntikelpoista, joten vapaaehtoisten tehtävänä on käydä vaikkapa nyt tomaatit yksitellen läpi - säästää hyvät edelleentoimitusta varten ja heittää huonot pois.

Tämä oli siis meidän työpisteemme - pöytä ja tuollainen jätelava tuossa etualalla.

"Mites tää, voisko tätä vielä käyttää johonkin?"

Tomaattien viereittäminen jäteastiaan on taitolaji!

Oh, kaikki ne sadat litrat tomaattikeittoa, jotka olisin voinut keitellä.. Osa poisheitetyistä tomaateista oli nimittäin ihan hyviä vielä, ainoastaan liian pehmeitä eteenpäin toimitettaviksi. Sitä ruokapankkisysteemiä remontoidaan tällä hetkellä ja niillä on tavoitteena saada sinne valtaisa keittiö, jossa esim. just pehmeät tomaatit voitaisiin käyttää hyväksi.

Ja tässä me oltais! (Vas. Anne, Stuart, Sarah, Rebekka, minä, Ancel ja Taylor)

Ja hengityssuojaimet käyttöön!

Tässä syy maskien käyttöön. Tiedätkö miltä mätä ja homeinen mandariini haisee? Jos et, kehotan olemaan ottamatta selvää..

Osa tuotteista on niin huonoa tavaraa jo ruokapankkiin tullessaan, että kaikki heitetään suoraan pois. Näin kävi parille parsakaalilaatikkovuorelle.


Ja sitten kävi pikkuinen onnettumuus matkalla jätesäiliölle... Johon Taylor sitten tokaisi, että "no kyllä minä nyt lunta odotinkin pääseväni kolaamaan Montrealissa, mutta että parsaa.." :D

Kaikista ällöttävimpiä oli kurkut. Sellaisia limaisia mätiä kurkkuja... Lajiteltiin niitä laatikko kaupalla ja ainoastaan pari hassua laatikkoa kertyi säästettäväksi. Kunnes sitten loppujen lopuksi yksi heppu tuli sanomaan, että heittäkää kaikki pois kun noin vähän on hyviä.

Se oli hyvä päivä se :)