Is there a doctor on board?

Ajattelin kertoa hiukan vielä Montrealista ja sen sellaisesta, mutta säästän sen seuraavaan kertaan, sillä nyt on tarinoitava eräästä matkustusseikkailusta!

Se oli ihan kuin elokuvissa. Tänään kuului siis tuo otsikon kysymys lentokoneen kaiuttimista matkalla Montrealista Vancouveriin - tai no oikeastaan Torontosta Vancouveriin, koska pistäydyttiin pariksi tunniksi sinne vaahteranlehtikaupungin lentokentälle konetta vaihtamaan. Lääkäri löytyi (hän näytti muuten ihan komisario Columbolta - Peter Falk :D). Ja hän tepasteli sitten lentoemännän ohjaamana minun luokseni! Tämän elokuvakohtauksen olisin jättänyt mielihyvin näkemättä/kokematta..

Näin kaikki tapahtui. Ensinnäkin Montrealin lentokentällä saatiin VIP-kohtelua: olympia-atleettien ja olympialaissysteemissä työskentelevien matkatavaroihin kiinnitetään "priority"-lätkät - kukin päätelköön kumpaan ryhmään kuuluttiin :) Ai juu, ja siinä jonossa jotkut meistä rupatteli brittiläisen naiskelkkailutiimin kanssa. Meidän matkustusseuruehan sisälsi 11 äänekästä DTS:läistä - kun odoteltiin Torontossa liikkellelähtöä niin varmaan saatiin jo puoli lentokoneellista äkäisiksi. Mutta minkä sille voi jos, tai oikeastaan kun meillä vaan on enemmän ja parempaa kivaa! Ja ensin piti säätää istumapaikkojen kanssa, kun päätettiin meidän amerikkalaisherrasmiesten kanssa katsoa samaa elokuvaa - pistettiin siis koko meidän porukan istumajärjestys uusiksi. Elokuvahan oli siis Amelia, joka kertoo Amelia Earhartista, ensimmäisestä Atlantin yli soololentäneestä naislentäjästä. Ei ollut mitenkään erikoisen mainio, sanoisin ok.

Jonkin aikaa elokuvan päättymisen jälkeen päästiin sitten siihen kuulutusosioon. Ja tapauksen syynä oli yltyvä, ehkä pahin vatsakipu ikinä. Se oli tuskallista se. Kestän kyllä aika paljon, mutta meni jo yli sietokyvyn - särkylääkettä kehiin. No se lääkäri tuli sitten ja kyseli kaikenlaista, niin kuin lääkäreillä on tapana. Tapaus vaati tarkempaa tutkimusta, mutta koko lentokoneesta ei löytynyt kunnollista paikkaa, jossa voisi käydä pitkäkseen. Löysin siis itseni hetkisen kuluttua lentokoneen takaosan (se pikkuinen huone, missä kaikki syötävät ja juotavat on varastoitu seinillä oleviin lokeroihin ja laatikoihin) lattialta, viltin päältä makoilemasta - lentoemännät astelivat (mieli teki kirjoittaa loikkivat, mutta epäilen etteivät lentoemännät juuri loiki..) minun yli askareita toimittaessaan ja meidän tiimin johtajat, jotka olivat siinä minun kanssa, toimivat välikäsinä ojennellen kaikennäköistä viskipulloista vaihtorahoihin rajallisten liikkumismahdollisuuksien vuoksi. Lääkäri ei juuri tullut sen ihmeempiin tuloksiin - sanoi, että "mitään ei ole juuri nyt tehtävissä, mielelläni auttaisin jos voisin, lepäilet nyt siinä ja lähetä sana minulle jos kipu muuttuu tai vaihtaa paikkaa". Seuraavat 45 minuuttia vierähtikin sitten siinä ollessa. Lepo, särkylääke ja rukous tekivät tehtävänsä ja kipu hellitti - viimeiset puoli tuntia lennosta vietin jo omalla paikalla. Koko meidän tiimi tyyliin hurrasi ja muuten vaan mekasti kun palasin takaisin elävien kirjoihin. Hetkisen olin paikallinen kuuluisuus ja meidän toinen tiimin johtaja pyysi nimmarin käsivarteensa ja kaikkea, haha!

Eikä siinä vielä kaikki. Lentoyhtiön käytäntöön kuuluu tällaisissa tapauksissa, että koneen laskeuduttua ensihoitohenkilöstö vielä tarkastaa tilanteen. Näin ollen portille rullailtaessa kaiuttimista kuului:"Pyydämme kaikkia matkustajia pysymään paikoillaan, kunnes ensihoitajat pääsevät koneen perälle hoitamaan velvollisuutensa" - olen siis saanut koko lentokoneellisen matkustajia (n. 300 ihmistä) odottamaan liikkeellelähtölupaa tavallista pidempään :D

No sieltä tuli sitten kaksi palomiestä (saavat kuulemma huomattavasti enemmän ensihoito- kuin sammutuskeikkoja) kimpsuineen ja kampsuineen ja kyselivät kaikki kysymykset uudelleen ja täyttelivät kaavakkeita. Tutkimukset ja erilaiset mittaukset jatkuivat vielä terminaalin puolella kun noustiin pois koneesta. Ja sitten paikalle oli vielä tulossa jostain syystä toinen paloyksikkö, joka olisi ilmeisesti kyydittänyt minut sairaalaan mikäli olisi ollut tarvetta. Mutta siinä vaiheessa olin suhteellisen ok, ainoastaan super-uupunut ja kuulemma valkoinen kuin lakana, joten paikalla olevat palomiehet peruuttivat lisäyksikön saapumisen.

Matka jatkui sellaisella lentokenttäautolla matkatavaroiden saalistusapajille - meidän laukuthan tosiaan oli "priority", joten ne tulivat ensimmäisinä ulos :) Ja sain sitten vielä kyydin matkatavarakärryllä ulko-ovelle, josta meidän koulun johtaja poimi meidät autoonsa ja hurautettiin kotiin.

Kuten sanottu - elämä täällä on yhtä seikkailua! Loppu hyvin, kaikki hyvin siis. On huippua olla takaisin Vancouverissa! "This city is going crazy!" - tätä ollaan toisteltu tässä nyt parin päivän verran. Olympialaiset ovat jo ihan ovella - huomenna ne alkaa! Päästään tekemään kaikenlaista jännää ja varmasti tulee tavattua tyyppejä, joita ei ihan joka päivä tule vastaan :)

Eilen kokoonnuttiin YWAM:n porukalla - kaikki Vancouverissa sijaitsevat DTS-tiimit ja muut sen sellaiset, jotka osallistuu tähän olympialais outreachiin. Meitä oli sellaiset vähän vajaa 200 tyyppiä - tuntuu huippuhienolta tehdä tää porukalla, tulee olemaan aikamoiset kaks viikkoa huomisesta eteenpäin! Ja tänään meillä oli 7 tunnin koulutus tähän kaikkeen. Organisaatio nimeltä More Than Gold (joka koordinoi kristillisten järjestöjen toimintaa suurien urheilutapahtumien yhteydessä) on siis tämän kaiken takana - YWAM on suunnitellut omat kuvionsa sen "alaisuudessa". Huomenna siis tositoimiin - raportoin tapahtumista pikimmiten!

Ainiin! Ja sitten vielä tänään päästiin turisteilemaan kadunvarteen kun olympiasoihdun kantaja juosta viiletti soihdun kanssa ohi!


Sen pituinen se.