Elämää Albertassa.

Oh, niin paljon on tapahtunut sitten viime päivityksen! Valmistautukaatten siis piiiiiitkään tarinaan :)

Ensinnäkin. Ilahdutin vielä yhtä perhettä läsnäolollani, Cremona-nimisen kylän lähistöllä, heidän farmillaan. Kyseessä siis viime kesän viimeinen isäntäperhe. On jotenki tosi huippua olla täällä ihan omana itsenäni! Siis viime kesänä kun olin täällä "vaihto-oppilaana", niin käytiin kaikissa huikeissa nähtävyys- ym. paikoissa ja oli aikamoista menoa ja vilskettä koko 5 viikkoa - mikä sinänsä oli ihan parasta aikaa - no doubt about it! Mutta tänä kesänä käyn kylässä tuttujen luona, vietän aikaa kavereiden kanssa - asun ja elän täällä main yli 8 kuukautta! Näin ollen tämänkin perheen kanssa otettiin hyvin rennosti ja hengailtiin kotosalla. Toki farmilla aina hommia riittää, mutta ymmärrätte mitä tarkoitan.

Ekana päivänä huristeltiin Carstairsiin, perheen tytöllä oli inssi ja läpi meni että paukahti! Sieltä kotiin tullessa pysähdyttiin Cremonassa kahvilla. Olen kuulkaas syönyt elämäni valtavimman palan sellaista omenapiirakkaa (tai ehkä se oli oikeastaan omenapai) jäätelön kera! Se kävi kyllä ihan kunnon ateriasta, ei meinaan nälkä iskenyt vähään aikaan.

Nukuttiin perheen tytön kanssa ulkona molemmat yöt, jotka vietin heidän luonaan. Oli aika villiä nukkua terassilla makuupussissa ja välillä herätä keskellä yötä kojoottien ulvontaan lähipelloilla!

Ja sitten. Olen kokenut elämäni ensimmäisen, ja toivottavasti viimeisen lämpöhalvauksen. Khyyllä vain. Näin se tapahtui. Oli kaunis kesäpäivä, helle-sellainen. Ja lueskelin kirjaa (The Shack) terassilla, auringonpaisteessa ehkä noin puolen tunnin verran. Eikä siinä mitään, normaalisti ollaan ulkona puolet päivästä auringon armoilla. Sitten illemmalla, tyyliin 5 aikaan, mentiin perheen tytön kanssa pesemään hänen hevostaan seuraavan päivän Horse Show:ta varten. Haalittiin tarvikkeet kasaan, harjattiin koni ja sitten alkoi varsinainen pesuoperaatio. Minun tehtäväni oli pidellä ohjaksia ja kaikki sujui oikein mallikkaasti. Kunnes. Kävi niin, että en pystynyt enää seisomaan, kun alkoi pyörryttää - istuin avolavan takalaudalle. Sanoin perheen tytölle, joka kysyi että onko kaikki ok, että ei varmaankaan. Ja jos joskus kuulette minun sanovan niin, jotain täytyy oikeasti olla pielessä. Ja sitten kaikki meni sameaksi ja sumeaksi ja mustaksi silmissä, enkä voinut enää istuakaan. Hoo, se oli pelottavaa! Mutta sitten sain kyydin takaisin talolle (joka tarkoittaa ehkä noin 500m) otin parin tunnin nokoset - tadaa, kaikki hyvin!

Seuraava päivä kului siis siellä Horse Show:ssa. Perheen tytär kilpaili hevosensa kanssa muutamassa lajissa ja pärjäsi oikeinkin mainiosti. Ei sillä, että olisin oikea henkilö arvostelemaan ratsastustaitoja ja sen sellaista, mutta näin minulle kerrottiin :) Ja illalla mentiin parin perheen kanssa pitsalle, Boston Pizza - mm-hmmm! Oh, seura oli ihan parasta ja ilta oli mitä mainioin! Ja kotimatkalla opetin perheelle suomea, hilarious :D Sitä olis pitäny äänittää vähän nauhalle ja sitten jos(?) joskus tulee huono päivä, niin vois kuunnella sitä!

Illalla jäähyväiset ja perheen vaihto: takaisin tän kesän ekan perheen luo yöksi ja aamulla kukonlaulun aikaan kohti Calgarya. Huristeltiin siis leirin toisen johtajan kanssa etelään, Albertan alanurkkaan, Watertonin kansallispuistoon, kalliovuorille!! Jonkun ehkä tunnin kuluttua vuoret alkoi siintää horisontissa ja posotettiin menemään highwayta. Paikka nimeltä Pincher Creek oli jo hyvin lähellä määränpäätä ja vuoria oli joka puolella. Viimeiset 45 minuuttia keskityin hengittämiseen, oli jotenki ihan hienoa palata tuttuihin maisemiin - tunnistin jopa yhden vuoren nimeltä :)

Johtajuusleiri (, jolla olin siis viime vuonna itse leiriläisenä) oli jotain hyvin pitkälti sanoinkuvaamatonta! En oikein tiennyt, että miten päin olisin kun sain kokea kaiken uudestaan. Siinä on vaan jotain uskomatotonta, kun ihmisiä eri puolilta maailmaa (1 Japanista, 2 Italiasta, 2 Tanskasta, 2+minä Suomesta, 2 Saksasta, 2 Turkista, 2 Israelista, 2 Itävallasta, 2 Hollannista ja 20 Albertasta: Calgarysta, Cremonasta, Innisfailista, Wainwrightista, Wetaskiwinista ja Lethbridgesta. Leiriläisiä oli siis 31 ja staffilaisia 7) tulee yhteen, kukaan ei oikeastaan tunne toisiaan ja ihan parissa päivässä tullaan tosi läheisiksi ystäviksi - oikeasti! Kukaan ei aluksi tunne ketään, joten voi olla just oma itsensä, ilman minkäänlaisia ympäristön paineita - meininki oli tosi aitoa ja vilpitöntä! Ja tulin tosi iloiseksi nähdessäni jälleen Kimberlyn (leirin toinen johtaja) ja Chrisin (staffin jäsen, iltanuotio&pienryhmä-vastaava, oppituntien vetäjä) - tuttuja viime kesältä :) Siinä on kyllä kaks tyyppiä, jotka saa ympärillään olevat ihmiset tuntemaan olonsa hyväksytyksi ja tärkeäksi - heidän seurassa on vaan niin hyvä olla!

Leirin peruskaava on melko samanlainen joka vuonna, mutta ne on ihmiset, jotka siitä leiristä tekee erityisen - yllättäen. Ekoina päivinä mulla oli vähän sellainen olo, että "mitä ihmettä teen täällä?! Mun on tarkotus olla yks tän leirin vastuullisista, mutta joka kerta kun avaan suuni niin sanat menee solmuun.." Mun tehtäviin kuului mm. yhden roundtable discussion groupin, sanottakoon nyt vaan pienryhmän, vetäminen. Se oli yks juttu mistä olin etukäteen, en nyt huolissani, mutta en odottanut sitä ehkä kovin innolla. Niissä ryhmissä siis juteltiin kaikenlaista mitä mieleen tuli ja oli meillä aina joku päivän aihekin, mutta joskus se ei vaan toiminut tai muuten vaan ajauduttiin sivupoluille. Ekana iltana puhuttiin odotuksista leiriä kohtaan - siihen meni ehkä noin 2 min ja loppuaika juteltiin aika perussettiä: perheestä, harrastuksista jne. Seuraavana iltana aiheena oli Facebook, Myspace, internet - media ylipäätään ja kuulkaas juteltiin aiheesta koko 45 min - itse asiassa aika loppui kesken! Ryhmäläiset tunsi toisiaan jo paremmin ja päivän aktiviteettiosiossa oli sellainen viiden kohteen haasterata - luottamuksen, ryhmähengen ja sen sellaisen kasvattamiseksi - todella toimiva! Ja kun lopetettiin tuokio niin mun ihanat ryhmäläiseni sanoivat, että "tää on kyllä paras pienryhmä ikinä!! Tää on niin kivaa, miksei voitais vaan jutella porukalla - sä oot ihan paras johtaja!" Awww, huomasin löytäneeni yhden syyn miksi juuri minä olin siellä leirillä :)

Yhtenä päivänä tehtiin 10 km:n patikkaretki vuorille ja päädyttiin Watertonin kylään loppujen lopuksi. Siellä ylhäällä vuorilla on järvi, Crandell Lake, ja viime vuonna olin liian kipeä pulahtaakseni uimaan. Päätin jo silloin, että "jos ikinä tulen takas näihin maisemiin, niin todellakin uin Crandell Lakessa!". Ja näinhän minä tein :) Odotin tosin, että vesi olis ollu hyytävän kylmää, mutta itse asiassa lämpötila oli ihan miellyttävä, aika samaa luokkaa kuin perus järvivesi Suomessa kesällä. Muutama leiriläispoika ja yks staffilaismies kävi myös uimassa.

Mutta ehdoton lempparini on edelleen torstaipäivä, jolloin ensinnäkin käytiin Wateron Lakella risteilemässä, pistäydyttiin Montanan puolella, saatiin leimat passiin metsänvartioasemalla ja kruisailtiin takaisin Albertan puolelle. Ja sitten, oi sitten, mentiin paikkaan nimeltä The Great Canadian Barn Dance, yee-haw!! Odoteltiin päivällistä, päivällistettiin, kuunneltiin ja katseltiin omistajaperheen vetämä Dinner Show (country-klassikoita ja sen sellaista) ja sokerina pohjalla itse barn dance-osio! Vedettiin ensin rivitanssia (Electric slide) porukalla - parasta! - ja sitten letkajenkka, macaréna, YMCA ja muita hittejä! Tanssahdeltiin ehkä noin 3 tuntia yhteensä ja siinä kuulka hiki virtasi! Ainiin ja limbokisahan kuului myös asiaan - jäin jaetulle toiselle sijalle, woo-hoo! Itsehän en varsinaisesti osaa tanssia, mutta päätin jo viime vuonna jättää kyseisen seikan huomiotta ja pitää hauskaa - ja se kannatti, todellakin!

Leiriltä tuli otettua ehkä noin 2000 kuvaa yhteensä, enkä aio suinkaan ladata niitä tänne - Facebookissa on melko kattava otos, take a look :)

Lähdin leiriltä samalla bussilla leiriläisten kanssa ja edessä oli siis noin 7 tunnin matka Wetaskiwiniin. Pysähdeltiin muutaman kerran: Fort McLeodissa, High Waterissa, Calgaryssa ja Innisfailissa ja pudoteltiin leiriläisiä kotikaupunkeihinsa/hostperheiden kotikaupunkeihin. Oh, ja illalla saavuttiin vihdoin perille! Tän perheen isä tuli hakemaan minut bussilta ja täällä olen ollut siitä lähtien.

Ja täällähän on tapahtunut monenlaista, kuluneen viikon aikana: ollaan käyty ehkä tuhat kertaa Walmartissa, hengailtu kotosalla, olen käynyt kerran uimassa perheen tytön työpaikalla (paikallinen uimahalli siis), kaksi elokuvaa on nähty, G-Force ja Funny people (jälkimmäistä en voi juuri suositella), käväisty Camrosessa kahteen kertaan, vietetty iltaa Amilian ja hänen kaverinsa kanssa, kateltu telkkaria, syöty paljon ja hyvää ruokaa.

Edmontonin visiitti saakoon oman kappaleen. Käytiin yhden ostoskeskuksen virallisissa avajaisissa (se on ollut auki vaikka kuinka kauan, mutta sitä piti nyt sitten vielä juhlistaa). Siellä oli kuulkaa ollut ihmisiä oikein yötäkin, että pääsisivät ensimmäisten joukossa sisään! Tuhat ensimmäistä asiakasta sai nimittäin sellaisen jonkun kassin, jossa oli jotain ilmaistuotteita. Jono oli ehkä kilometrin mittainen.. Huoh. No, seistiin jonossa puolisen tuntia ja sitten tuli nälkä ja mentiin syömään :D Ja sitten! Olen keksinyt mitä teen jos joskus tulee koti-ikävä! Menen vaan Ikeaan ja syön hodarin ja pehmiksen :) Näin teimme siis: käytiin Edmontonin Ikeassa, se oli aikalailla samanlainen kuin Espoon Ikea, peilikuvana tosin. Ja kassaosastolla tajusin, että hei täällähän myydään myöskin hodareita ja pehmistä! Oh, ja se maistui ihan samalta kuin Suomessakin, nam! Tuli superhyvä mieli!

Tänään on se päivä, kun...

...kävin yksin kaupungilla, whoa!! Tämä on ERITTÄIN harvinaista ja ah, niin mukavaa vaihtelua kaikelle sosiaalisuudelle! Toisinaan tulee tunne, että haluan oman itsenäisen elämäni takaisin. On nimittäin tosi erilaista asua taas perheen kanssa, jännä.. Mutta ei, en vaihtaisi sijaintiani tällä hetkellä mihinkään, olen onnellinen ja tyytyväinen näiden ihmisten kanssa! Kun tulin tänne, minut toivotettiin tervetulleeksi kotiin :) Ja sitä tämä paikka on, kuin toinen koti.

...kävelin kaupungilta kotiin (,joka tarkoittaa reilu 5km). Ainoastaan yksi autollinen nuoria miehiä pyrki tekemään tuttavuutta, kun odottelin liikennevaloissa. Joista puheen ollen, kävelytien liikennevaloista nimittäin, niillä on jotain minua vastaan. Joten nyt on niin, että olen kävellyt ensimmäisen kerran päin punaista tällä puolen Atlanttia.

...tein leipää leipäkoneella (, joka tarkoittaa, että painoin yhtä nappia neljä kertaa - kas, näin kone hoitaa homman).

...kävin teettämässä monen monta valokuvaa Walmartissa, sellaisella huippukätevällä masiinalla. Ja ostin sellaisen laatikon valokuvilleni. Nyt voin katsella lukuisia otoksia teistä rakkaat ihmiseni Suomessa sekä kansainvälisistä ystävistäni, jee!

...luulin tietäväni mitä tilasin Dairy Queen'silla (sellainen jäätelöpaikka, tai saa sieltä muutakin syötävää, mutta minulle se tulee aina olemaan jäätelöpaikka), mutta sain jotain ihan muuta - mutta olin hyvin tyytyväinen lopputulokseen, se lienee pääasia!

...tein itsenäisiä päätöksiä yrittämättä miellyttää ketään.

Ja vielä yksi kappale tulevan kahden viikon sisällöstä: lähdetään Amilian ja yhden hänen kaverinsa kanssa roadtripille! Huristellaan B.C.:n puolelle tuosta kalliovuorten yli, pyöriskellään Vancouverissa ja Vancouver Islandilla sekä myöskin ajellaan USA:n puolelle Seattleen shoppailemaan ja tullaan Idahon ja Montanan kautta takaisin Albertaan!! Matkaan siis sunnuntaiaamuna 9 aikaan, suuntana ensin Calgary. Ollaan siellä yksi yö ja seuraavana aamuna tuossa puoli 5 aikaan liikenteeseen, highway ykköstä Vancouveriin. Arvatkaa vaan odotanko innolla, en suinkaan!!

Että näin täällä main :)