Happy American Thanksgiving!

Oh, hyvin monipäiväisen kestosateen katkaisi tänään aurinko armas, joka vihdoin näyttäytyi meille hetkeksi!

Tällä viikolla meidän oppitunneilla on ollut peruskokoonpanon ja vierailevan puhujan lisäksi jälkimmäisen pienokainen: 3,5-kuinen Amalia-neitokainen. Ja häntä olemme päässeet pitämään sylissä kukin vuorollaan. Mahdottoman suloinen tapaus!

Mutta torstain aikataulusta. Aamulla ensin yksi oppitunti ja sen jälkeen rukoillaan aiheen x puolesta reilun tunnin mittaisen tuokion verran, jonka joku on etukäteen valmistellut. Tänään aiheena oli USA ja erityisesti maan aborttipolitiikka. Katottiin pari aika järkyttävää videota, joista toisessa kerrottiin eräästä aborttitekniikasta (partial birth abortion) ja toisessa mm. näytettiin abortoituja vauvoja.. Suhteellisen rankka aihe kiitospäivälle. En voi käsittää miten abortti voidaan saada edes kuulostamaan järkevältä vaihtoehdolta. Ja varsinkin kun vuoron perään on tässä pidelty pientä Amaliaa sylissä.. ..pelkkä ajatuskin puskee kyynelet silmiin, kirjaimellisesti.

Torstai on aina meidän vierailevan puhujan viimeinen päivä ja meillä on tapana kirjoittaa hänelle muistoksi kortti (johon kaikki kirjoittaa jotain mukavaa, siis muutakin kuin oman nimen). Kortin antamisen yhteydessä jutellaan vielä porukalla kuluneesta viikosta ja annetaan palautetta vierailijalle (mitä on oppinut viikon aikana, mistä tykkäsi erityisesti, muuta rohkaisevaa ja kannustavaa) ja sitten vielä siunataan hänet matkaan.

Ja me kun pidämme kovasti ryhmäkuvista, niin tällaiselta näytti kirjava joukkomme tänään. Vierailijamme Bridget ja Amalia tuossa keskellä. Bridget on muuten ammatiltaan personal trainer tällä hetkellä ja hän veti muutaman liikuntatuokion tällä viikolla koko porukalle.


Itsehän tosin seurasin sivusta, sillä on käynyt niin, että loukkasin varpaani viime lauantaina. Röntgenkatseen puuttuessa on paha sanoa onko se murtunut vai ei, mutta hyvin kipeä joka tapauksessa. Joten on tässä aamulenkit ja muut urheilut jääneet välistä jo kohta viikon verran. Suhteellisen turhauttavaa seurata sivusta kun muut tekee jotain sellaista, mistä pidän hyvin paljon, mutta en vammoineni voi osallistua..

Sitten olikin taas aika rientää kotiin kokkailemaan päivällistä. My cooking buddies are awesome! Meillä on aina hulvattoman hauskaa yhdessä (paitsi silloin kun joku harvoin, yleensä minä, sattuu olemaan äkäinen..), pienen pieneen keittiöön ahtautuneina. Tehdään suhteellisen gourmet-aterioita oikeista ja tuoreista raaka-aineista. Esimerkiksi tänään tehtiin sellaista lihapataa soijakastikkeella ja herneenpaloilla riisin kanssa ja vielä maapähkinämurskaa siihen koko komeuden päälle. Ja lihahan ilmestyy jääkaappiimme sellaisissa verisissä kimpaleissa ja tunnen oloni ehkä hiukan metsästäjäksi kun on minun vuoroni leikellä liha kappaleiksi. Kokemustahan siitä jalosta harrastuksesta, metsästyksestä nimittäin, ei juuri ole (siis yhtään), mutta hyvällä mielikuvituksella saadaan aikaan parhaat tarinat!

Ja jälkien siivouksen jälkeen ilta on vapaata. Tosin tänään oli erikoisohjelmaa: yksi YWAM Vancouverin työntekijöistä, Rene, palaa takaisin kotikonnuille (kahden vuoden pestin jälkeen) USA:n oregoniin ja pidettiin hänelle läksiäiset tänään. Amerikkalaisittain kiitospäivän kunniaksi tarjolla oli ainoastaan piiraita: kurpitsa-, omena- ja mustikka-sellaista. Annettiin Renelle lahjaksi paita, jossa lukee "I <3 East Van" - siis tämä naapurusto, jossa asutaan ja hänkin asuu, kuuluu East Vancouveriin. Ja sitten tehtiin niin, että jokainen sai lapun, johon sai kirjoittaa jotain positiivista ja rohkaisevaa Reneen liittyen ja sitten ne kiinnitettiin hakaneuloilla siihen paitaan, tadaa! Juhlistettiin siis lähes koko YWAM Vancouverin porukalla ja tässä me oltais:


Oh, ja sitten. Tultiin kotiin paikallisjunalla. Tuon kipeän varpaan vuoksi meikäläisen kävelyvauhti ei ole järin päätähuimaava tällä hetkellä, mutta juna-asema on onneksi ehkä jonkun puolen kilometrin päässä meidän kotoa, joten ei ongelmaa. Tosin olen suhteellisen kyllästynyt tähän ainaiseen linkuttamiseen, jonka ansioista myös oikea jalkani on kipeä.. No, näky oli ilmeisesti niin lohduton, että yhdellä meidän pojista kävi sääliksi raajarikkoa ja näin ollen minut kannettiin reppuselässä asemalta kotiin! Hoh, viime reppuselkäkyydistä onkin jo hurahtanut useampia vuosia, maailma näytti kovin erilaiselta sieltä korkeuksista :)