Kerran olin viisas mies.

Yleensä perjantaisin oppitunnit alkaa myöhemmin, klo 10.30 (tosin joinakin perjantaina meillä on käynyt klo 9.00-10.30 lisää vierailevia puhujia kertomassa kuka mistäkin, esim. yksi nainen, joka on ollut lähetystyössä Kaakkois-Aasiassa, kertoi tarinoita vuosien varrelta). Perjantai on perinteisesti prosessointipäivä. Käydään läpi kulunutta viikkoa kaikennäköisin menetelmin ja metodein. Meidän koulun toinen johtaja, Tanya (a.k.a. processing queen) rakastaa kaikkea prosessointiin ja yhdessä pohtimiseen liittyvää, sen olemme yhteismielin havainneet :) Yleensä prosessointituokioihimme liittyy iso pala, useimmiten useampi pala, sellaista rullapaperia. Joskus jakaannutaan ryhmiin ja kirjoitetaan esim. A-Z of the week (joku sana aakkosten jokaiselle kirjaimelle kyseiseen viikkoon liittyen) tai tietokisa-tyyppisiä kysymyksiä joihin toiset ryhmät sitten vastaavat. Joskus Tanya on kirjoittanut kysymyksiä/teemoja valmiiksi papereille, eri pöytien ääreen ja sitten kierrellään kirjoittamassa asioita niihin. Täytetään joka viikosta sellainen palautelomake (aluksi jokainen täytti sen yksin, mutta sittemmin siirryttiin tekemään sekin ryhmissä ja todettiin uusi tapa huomattavasti mukavammaksi), missä kysytään kommentteja viikon peruspalikoista (oppitunneista, kaikennäköisistä projekteista mitä tehdään, Mike's tourista, viikon kohokohdista jne.). Joinakin perjantaina tämän kaiken lisäksi käydään vielä viikkoa läpi kuvakoostediaesityksen muodossa - hmmm, ai että kukahan tämän idean takana mahtaa olla... :)

Toinen tärkeä osa perjantaita on Stop @ 5, joka tarkoittaa seuraavaa. Jokainen meistä pitää tämän ensimmäisen kolmen kuukauden aikana 3 viiden minuutin oppituokiota Jumalan eri, voisko sanoa persoonallisuuden piirteistä, eri "nimistä". Ja siis joka perjantai kuullaan kolme Stop @ 5:a. Meillä on sellainen valtavan pitkä lista, mistä saa valita itselleen aiheen ja sitten valmistella siitä sellaisen tiiviin paketin, joka sisältää Raamatunkohdan aiheeseen liittyen, jonkin sortin henkilökohtaisen tarinan edelleenkin aiheeseen liittyen ja sitten vielä haaste/rohkaisu kuuntelijoille yhä samaan aiheeseen liittyen. Ja sitten on kuuntelijoiden vuoro puhua ja antaa palautetta. Ensimmäisellä kerralla saa antaa vain positiivista ja kannustavaa palautetta. Toisella kerralla pyritään löytämään myös rakentavaa kritiikkiä ja mm. johtajistamme toinen, Randy, laskee kuinka monta kertaa sanot "ummm.." tms. sen viiden minuutin aikana. Ja kolmannella kerralla isketään karu totuus pöytään - no ei vaan, vinkkejä jatkoa varten ja edelleen kannustavia ja rohkaisevia kommentteja. Itse olen pitänyt kaksi kolmesta tuokiostani. Puhuin aiheista God Almighty ja God the provider. Isommallekaan porukalle puhuminen ei sinänsä ole enää mikään ongelma minulle - suomeksi. Mun ensimmäinen Stop @ 5 oli eka kerta englanniksi (ja siis paikallahan oli ainoastaan meidän koulu, joka käsittää sen 14 tyyppiä mun lisäksi.. mutta kuitenkin). Mutta eipä sen nyt loppujen lopuksi sitten niin erilaista ollut. Tutuille ihmisille juttelemista 5 minuuttia putkeen. Toisella kerralla jo nautin olostani :)

Koulupäivä päättyy jälleen siinä viiden aikaan, kokkikerho rientää kokkailemaan päivällistä ja viikonlopun vapaus koittaa!

Tämä perjantai oli tosin hyvin tavanomaisesta poikkeava. Nimittäin tehtiin lyhennetty prosessointi ja Stop @ 5:t heti aamusta ja pikaisen lounaan jälkeen suunnistettiin erääseen ostoskeskukseen (Kingsgate shopping mall) muutamaksi tunniksi pukeutuneina oman valinnan mukaan paimeniksi, enkeleiksi tai tietäjiksi. Itsehän olin viisas mies (wise man = tietäjä). Huomaahan kaiken sen vaivannäön, jonka näin tuon asukokonaisuuden eteen? Kolme huivia ja vyö. Olin oikeastaan hyvin tyytyväinen saavutukseeni näillä rekvisiittavarastoilla. Ja sitten sain lainaksi Tanyan ihanaiset kultaiset satiinihousut, tadaa! Siellä ostoskeskuksessahan oli siis järjestön nimeltä Fusion organisoima adventtitempaus (ADVENTTI! Oikeasti. Tämähän tarkoittaa sitä, että kohta on jo joulukuu. Joka puolestaan tarkoittaa sitä, että enää muutama päivä ja päästään meidän asunnon tyttöjen kanssa korkkaamaan suklaa-adventtikalenterit, jotka yhden tytön äiti lähetti meille, jippii!). Meidän koulu oli siellä siis avustamassa, hengailemassa lasten kanssa ja paimentamassa heitä ja auttamassa erilaisten toimintapisteiden vetämisessä. Sinne tuli siis yhden paikallisen kristillisen koulun väki (tyyliin 50 lasta + opettajat + vanhempia) ja kaikki oli pukeutuneet jouluevankeliumin hahmoiksi. Ensin vetäistiin porukalla sellainen kulkue, Maria ja Joosef porukan etunenässä ja kierrettiin majatalosta toiseen (kauppakeskuksen putiikit olivat siis menossa mukana) etsimässä majapaikkaa. Ja se ostoskeskus oli oikeastan tosi pieni, tyyliin puolet Jyväskylän Forumista, ja kierreltiin ja kaarreltiin se varmaan kolme kertaa ympäri, joululauluja siinä samalla laulaen - tietystikin. Ja joka kerta kun missään ei tietenkään ollut tilaa niin valtavalle porukalle, kieltävän vastauksen jälkeen kuului pettynyt "awwww.." kuin yhdestä suusta. Mutta sitten. Lopulta löydettiin tiemme keskusaukiolle (jota siis oltiin kierrelty ympäri useaan kertaan) ja siinä sitten tarina kerrottiin loppuun ja eri luokat esitti joululauluja ja sen sellaista.

Toimintapisteiden tohinassa löysin itseni ilmapallopisteestä, missä siis väkerreltiin kaikenlaisia juttuja sellaisista pitkistä ilmapalloista. Itsehän osaan nyt tehdä koiran, kukan, miekan sekä inkkaripäähineen (mato ja käärme mulla oli jo hallussa etukäteen)! Aina oppii jotain uutta :)

Ja viikonloppuiltaisinhan tietenkin katselemme elokuvia. Tänään oli vuorossa Garden State, joka tosin jätettiin kesken ensimmäisten 20 minuutin jälkeen, koska "ehkä tää tästä paranee ja lähtee kunnolla käyntiin hetken päästä" ei toteutunut riittävän nopeasti. Ja sitten päädyttiin katsomaan Lot like love (ihan ok, olen nähnyt parempia ja huonompia leffoja). Minulta se meni tosin puoliksi ohi kun keskityin neulomiseen, ja parin, kolmen tunnin päästä siitä syntyi tällainen pipo:

Happy American Thanksgiving!

Oh, hyvin monipäiväisen kestosateen katkaisi tänään aurinko armas, joka vihdoin näyttäytyi meille hetkeksi!

Tällä viikolla meidän oppitunneilla on ollut peruskokoonpanon ja vierailevan puhujan lisäksi jälkimmäisen pienokainen: 3,5-kuinen Amalia-neitokainen. Ja häntä olemme päässeet pitämään sylissä kukin vuorollaan. Mahdottoman suloinen tapaus!

Mutta torstain aikataulusta. Aamulla ensin yksi oppitunti ja sen jälkeen rukoillaan aiheen x puolesta reilun tunnin mittaisen tuokion verran, jonka joku on etukäteen valmistellut. Tänään aiheena oli USA ja erityisesti maan aborttipolitiikka. Katottiin pari aika järkyttävää videota, joista toisessa kerrottiin eräästä aborttitekniikasta (partial birth abortion) ja toisessa mm. näytettiin abortoituja vauvoja.. Suhteellisen rankka aihe kiitospäivälle. En voi käsittää miten abortti voidaan saada edes kuulostamaan järkevältä vaihtoehdolta. Ja varsinkin kun vuoron perään on tässä pidelty pientä Amaliaa sylissä.. ..pelkkä ajatuskin puskee kyynelet silmiin, kirjaimellisesti.

Torstai on aina meidän vierailevan puhujan viimeinen päivä ja meillä on tapana kirjoittaa hänelle muistoksi kortti (johon kaikki kirjoittaa jotain mukavaa, siis muutakin kuin oman nimen). Kortin antamisen yhteydessä jutellaan vielä porukalla kuluneesta viikosta ja annetaan palautetta vierailijalle (mitä on oppinut viikon aikana, mistä tykkäsi erityisesti, muuta rohkaisevaa ja kannustavaa) ja sitten vielä siunataan hänet matkaan.

Ja me kun pidämme kovasti ryhmäkuvista, niin tällaiselta näytti kirjava joukkomme tänään. Vierailijamme Bridget ja Amalia tuossa keskellä. Bridget on muuten ammatiltaan personal trainer tällä hetkellä ja hän veti muutaman liikuntatuokion tällä viikolla koko porukalle.


Itsehän tosin seurasin sivusta, sillä on käynyt niin, että loukkasin varpaani viime lauantaina. Röntgenkatseen puuttuessa on paha sanoa onko se murtunut vai ei, mutta hyvin kipeä joka tapauksessa. Joten on tässä aamulenkit ja muut urheilut jääneet välistä jo kohta viikon verran. Suhteellisen turhauttavaa seurata sivusta kun muut tekee jotain sellaista, mistä pidän hyvin paljon, mutta en vammoineni voi osallistua..

Sitten olikin taas aika rientää kotiin kokkailemaan päivällistä. My cooking buddies are awesome! Meillä on aina hulvattoman hauskaa yhdessä (paitsi silloin kun joku harvoin, yleensä minä, sattuu olemaan äkäinen..), pienen pieneen keittiöön ahtautuneina. Tehdään suhteellisen gourmet-aterioita oikeista ja tuoreista raaka-aineista. Esimerkiksi tänään tehtiin sellaista lihapataa soijakastikkeella ja herneenpaloilla riisin kanssa ja vielä maapähkinämurskaa siihen koko komeuden päälle. Ja lihahan ilmestyy jääkaappiimme sellaisissa verisissä kimpaleissa ja tunnen oloni ehkä hiukan metsästäjäksi kun on minun vuoroni leikellä liha kappaleiksi. Kokemustahan siitä jalosta harrastuksesta, metsästyksestä nimittäin, ei juuri ole (siis yhtään), mutta hyvällä mielikuvituksella saadaan aikaan parhaat tarinat!

Ja jälkien siivouksen jälkeen ilta on vapaata. Tosin tänään oli erikoisohjelmaa: yksi YWAM Vancouverin työntekijöistä, Rene, palaa takaisin kotikonnuille (kahden vuoden pestin jälkeen) USA:n oregoniin ja pidettiin hänelle läksiäiset tänään. Amerikkalaisittain kiitospäivän kunniaksi tarjolla oli ainoastaan piiraita: kurpitsa-, omena- ja mustikka-sellaista. Annettiin Renelle lahjaksi paita, jossa lukee "I <3 East Van" - siis tämä naapurusto, jossa asutaan ja hänkin asuu, kuuluu East Vancouveriin. Ja sitten tehtiin niin, että jokainen sai lapun, johon sai kirjoittaa jotain positiivista ja rohkaisevaa Reneen liittyen ja sitten ne kiinnitettiin hakaneuloilla siihen paitaan, tadaa! Juhlistettiin siis lähes koko YWAM Vancouverin porukalla ja tässä me oltais:


Oh, ja sitten. Tultiin kotiin paikallisjunalla. Tuon kipeän varpaan vuoksi meikäläisen kävelyvauhti ei ole järin päätähuimaava tällä hetkellä, mutta juna-asema on onneksi ehkä jonkun puolen kilometrin päässä meidän kotoa, joten ei ongelmaa. Tosin olen suhteellisen kyllästynyt tähän ainaiseen linkuttamiseen, jonka ansioista myös oikea jalkani on kipeä.. No, näky oli ilmeisesti niin lohduton, että yhdellä meidän pojista kävi sääliksi raajarikkoa ja näin ollen minut kannettiin reppuselässä asemalta kotiin! Hoh, viime reppuselkäkyydistä onkin jo hurahtanut useampia vuosia, maailma näytti kovin erilaiselta sieltä korkeuksista :)

Keskiviikkonen.

Otetaanpa tämä viikottainen aikataulu käsittelyyn näin päivä kerrallaan, niin ei veny tarinat romaanin mittaisiksi. Ja aloittakaamme tästä päivästä, joka sattui olemaan keskiviikko.

Meillä on yleensä oppitunteja 9-11.30, kuten tänäänkin. Puoli kahdentoista aikaan lounastiimi aloittaa ruoanvalmistuksen ja siihen kuluu aikaa tunnin verran. Lounaaksi meillä on siis päivittäin salattia (kaikki ainekset omissa purkeissaan ja niistä saa sitten koota oman salaatin), leipää (saadaan lahjoituksena paikalliselta leipomoyritykseltä kaikenlaista leipää ja pullia ja pasteijoita ja sen sellaisia viikottain) ja jonkin sortin keittoa. Syödään siis 12.30 ja ruokailuun on aikaa noin puoli tuntia, jonka jälkeen jokaisen on tarkoitus tiskata omat tiskit, jottei lounastiimi ylikuormitu (meidän koulun lisäksi seuraamme liittyy siis päivittäin YWAM:n työntekijöitä, keskimäärin kymmenkunta). Mutta. Tiskialtaina toimii sellaiset isot muovilaatikot ja huuhteleminen tapahtuu astiassa, jossa on sellaista klooripitoista ainetta, joka tappaa ihanasti bakteerit astioista. On tullut todettua, että olen himpun verran allerginen tai muuten vaan yliherkkä sille myrkylle, joten harjoitan avunpyytämistä ja nakitan joka päivä jonkun tiskaamaan minun tiskit.

No, kun lounasrumbasta on selvitty. Vuorossa on "outreach prep" tai "Mike's tour", vaihdellen viikottain. Vaihtoehdoista ensimmäinen tarkoittaa tammikuun alussa alkavan, outreachiksi kutsutun (siis käytännössä mistä siinä on kyse, niin laitetaan oppitunneilla opitut asiat käytännön tasolle ja mennään ja tehdään asioita, vois sanoa lähetystyön tyyppisesti) koulun loppupuoliskon valmisteluja. Mennään siis tammi-helmikuussa viideksi viikoksi Montrealiin ja tullaan sieltä sitten takaisin talviolympialaisia varten tänne Vancouveriin (jotka kestää sen kaksi viikkoa). Niiden jälkeen on parin viikon tauko, jolloin meidän on tarkoitus tehdä jonkilainen "mobilisation tour" mahdollisesti Albertassa ja Saskatchewanissa. Käydään mm. kouluilla kertomassa ketä me ollaan ja mitä me tehdään ja niin edelleen. Ja sitten taas takaisin Vancouveriin paralympialaisten aikaan. Se mitä olympialaisten ja paralympialaisten aikana tehdään, ei ole vielä tiedossa. Ja siis keskiviikko iltapäivisin valmistaudutaan näihin, muun muassa viime viikolla etsittiin tietoa Montrealista - sen historiasta, kaupungista sinänsä, perusfaktoja ja muuta sellaista yleiskuvan hahmottamiseksi.

"Mike's tour" taas tarkoittaa Vancouverin eri asuinalueisiin tutustumista. Mike on siis YWAM Vancouverin johtaja ja hän toimii meidän matkanjohtajana kun seikkaillaan eri kaupunginosissa. Tähän mennessä ollaan tutustuttu tarkemmin tähän meidän naapurustoon (joka kulkee alueen "pääkadun" nimellä, Commercial Drive), muutama viikko sitten käytiin Chinatownissa ja tänään tutustuttiin Yale towniin. Vancouverin Chinatown on kuulemma hyvin todellinen siinä mielessä, että siellä käydessään voi hyvin kuvitella olevansa Kiinassa. Itsehän en ole siellä päin maailmaa vieraillut, mutta ehkä ei tarvitsekaan, sillä voin vaan pyörähtää Chinatownissa ja kas näin - sekin maailmankolkka on katsastettu. Se oli kyllä hyvin erilainen naapurusto verrattuna mihinkään muuhun kaupunginosaan. Päällimmäisenä mieleen jäi ehkä kaikki ne hajut. Siellä oli siis sellaisia ruokamarketteja ja niiden tuotteita oli koreissa ja laatikoissa ja tynnyreissä jalkakäytävälle asti. Ehkä villein asia mihin törmäsin, oli gekkoliskovartaat - $2.99 kappale. Jäi ostamatta.





Ai sieltä pitää kyllä vielä kertoa yksi tarina. Kun mennään tutustumaan eri asuinalueisiin, niin jakaannutaan pieniin ryhmiin tai kuljetaan pareittain ja tarkastellaan ympäristöä. Näin tehtiin siis myös Chinatownissa ja seikkailin yhdessä Alexin kanssa. Täällä kun kävelee kadulla ja jos ei ole turhan kiire niin yleensä ihmiset rupeaa juttelemaan kaikenlaisista asioista. No, sitten kun odoteltiin suojatien valojen vaihtumista niin väisteltiin siinä samalla valopylvään päältä kakkivien lintujen tuotoksia, siinä yksi mies avasi sanaisen arkkunsa ja vuodatus alkoi. Näitten ihmisten kanssa on helppo jutella, yleensä nimittäin saa toimia kuuntelijan roolissa ja vuorosanat menee suurinpiirtein näin "aa", "m-hmm", "that's interesting!", "right" "aww, that's too bad" tai "oh really?" ja niitä sitten toistelee sopivissa väleissä. Yleensä ihmiset vaan tarvii jonkun, jolle kertoa kaikki mielen päällä olevat asiat - ja niitähän riittää :) Ja tämä herrasmies kertoi mm. kuinka hän oli ryöminyt Berliinin muurin alitse matkustelleessaan siihen aikaan Euroopassa ja sen sellaista. Ja jutustelutuokio kesti varmaan jonkun puolisen tuntia. Siinä jossain vaiheessa huomasin, että minun vieressä joku nainen etsi jotain maasta ja kysyin sitten jotain, että voinko auttaa jotenkin, johon hän sitten "I lost my stones". Ajattelin, että ookoo, itsehän pidän kivistä myös ja hän on nyt hukannut jonkun tärkeän yksilön. Ja aioin auttaa häntä etsinnöissä. Sitten se mies, jonka kanssa juteltiin, tarttui minua käsivarresta ja sanoi, että "sinuna en puuttuisi tähän asiaan". Hän kertoi, että kadun toisella puolella olevan pankin seinässä oli valvontakameroita ja voin joutua vaikeuksiin jos autan häntä. "Stones", joita se nainen siis etsi, olivat nimittäin kokaiinin palaisia tai murusia tai mitä ikinä. Että näin. Päivä, jolloin melkein autoin huumediileriä.

Ja tänään siis käytiin Yale townissa, joka on sellainen suhteellisen ökyrikas kaupunginosa. Siellä kierreltiin ja kaarreltiin ja sitten! Kaikkien niiden design-putiikkien lomassa oli kuin olikin Marimekko-kauppa! Oh, jälleen yksi paikka lisää, missä voin mennä käymään, jos sattuu tulemaan koti-ikävä (listalla tähän mennessä on siis mm. IKEA)! Ja sitten siellä oli pitkin jalkakäytäviä erimaiden lippuja katuun maalattuna ja juuri kun ajattelin, että "kyllä täällä täytyy Suomen lippukin olla, tosin saatettiin jo kävellä sen ohi", niin siinä se sitten oli, kahden pääkadun risteyksessä :)

Sitten keskiviikosta perjantaihin viideltä alkaa päivällistiimin hommat meidän asunnoilla. Päivällistä syödään kuuden kieppeillä ja yleensä 7 aikaan tiskit on tiskattu ja jäljet siivottu ja loppuilta on vapaata.

Aika menee täällä tosi nopeasti ja viikko on ohi ennen kuin huomaakaan. Perjantaisin tuntuu yleensä, että vastahan oli maanantai! Ja keskiviikkona viikko on ja puolivälissä :)

Vancouver.

Kas näin. Vihdoin ja viimein raportoitakoon täältä kaukaa, että olen kuin olenkin edelleen hengissä ja oikein hyvissä voimissa! Täällä elämä on yhtä seikkailua ja suhteellisen touhuntäyteistä. Olen ollut täällä Vancouverissa nyt siis melkein kaksi kuukautta. Meidän naapurusto alkaa tuntua kodilta ja osaan jopa neuvoa ihmisiä menemään oikeisiin paikkoihin kun ne kysyy neuvoa :) Täällä on tosin aika helppo vaikuttaa paikalliselta asukkaalta, nimittäin ehkä noin 9 kymmenestä vastaantulijasta on alun perin jostain muualta kuin Vancouverista tai edes jostain päin Kanadaa. Englanti sujuu aikalailla ongelmitta, onhan sitä tässä paahdettu menemään jo neljä kuukautta (!!). Olen jopa kuullut sanottavan, ettei mun aksenttia melkein edes erota kanadalaisesta, whoa.

Olen siis palannut työelämästä opiskelija-arkeen, kouluun nimeltä DTS (Discipleship Training School). Tai no jos tätä nyt opiskeluksi voi kutsua. Tavallaan joo, sillä opin tonneittain asioita päivittäin, mutta suuri osa siitä tapahtuu muuten kuin oppitunneilla istuessa. Meitä on siis 9 opiskelijaa ja staffilaisia on 6, joista kaksi on varsinaisesti meidän koulun johtajia. Asutaan vuokra-asunnoissa kerrosrivitalossa, naapurustossa, ehkä 15 minuutin paikallisjunamatkan päässä Vancouverin downtownista. Meidän asunnossa asuu siis neljä tyttöä (kaksi sveitsiläistä, yksi englantilainen ja yksi romanialainen) minun lisäksi. Asunto koostuu kahdesta huoneesta (kolmen kerrossängyn ja kahden lipaston kokoinen makuuhuone ja pikkuinen olohuone), minimaalisesta kylpyhuoneesta ja keittiöstä. Ja sittenhän meiltä löytyy myöskin mm. torakoita ja sellaisia hämähäkkejä, jotka puree. Lemmikkiosasto on siis kunnossa. Sitten toisessa asunnossa asuu kaksi poikaa (Sveitsi ja USA) ja kanadalainen nuoripari.


Tässä on siis meidän koko porukka. Ylärivissä (vas.) Bobby (Minnesota, USA - staff), Trix (Sveitsi), Henry (UK, ei varsinaisesti meidän koulun porukkaa, mutta YWAM:n työntekijä), Tanya (Alberta, Kanada - johtaja), Taylor (Idaho, USA) ja Randy (Vancouver - johtaja). Keskirivissä (oik.) Stuart (Australia - staff) ja edessään vaimonsa Jacqui (Utah, USA - YWAM:n työntekijä myöskin), MINÄ, Alex (Romania), Rebekka (Sveitsi), Jenny (Saskatchewan, Canada) ja eturivissä (vas.) edellisen mies Nathan (Saskatchewan, Canada), Ancel (Sveitsi), Sarah (UK), Julia (Kenia - staff) ja Anne (Hollanti - staff).

Meidän kotoa on vajaan puolen tunnin kävelymatka “luokkahuoneelle” joka on oikeastaan yhden kirkon omistaman liikuntahallin yläsali. “Koulupäivä” alkaa yhdeksältä ja päättyy keskimäärin viideltä. Ja sitten päivästä riippuen iltaisinkin on erinäistä aktiviteettia. Mutta minun päivänihän alkaa maanantaista perjantaihin klo 5.50. On käynyt niin, että aikojen alussa perustettiin klubi, joka jonkin ajan kuluttua sai nimen “Crazy Runners”. Käydään siis vaihtelevin kokoonpanoin (yleensä minä ja yksi jenkkipoika + satunnaisesti muita tyyppejä) puolisen tunnin lenkillä aamuisin klo 6.00. Ja kyllä, tähän keskiyöllä juoksentelemiseen on järkevä syy, nimittäin päivittäinen aikataulu alkaa siinä 7.00 tunnin omatoimisella aamupalalla ja tunnin mittaisella tuokiolla, joka kulkee nimellä focus time (käytännössä keskitytään viettämään aikaa kahdestaan Jumalan kanssa). Päivittäinen aikataulu vaihtelee hyvin pitkälti päivittäin ja myöskin jokainen viikko on erilainen. Meillä on aina joka viikolle joku teema, josta sen viikon vieraileva opettaja sitten puhuu.

Ja tietysti syödään. Syömisestä puheen ollen, meidät on jaettu sellaisiin “community responsibility”-tiimeihin, joista yksi on vastuussa päivittäin lounaan valmistamisesta, minun tiimi kokkailee päivällistä keskiviikosta perjantaihin (maanantaisin jakaannutaan syömään YWAM Vancouverin työntekijöiden koteihin ja tiistaisin syödään yhdessä paikassa josta taidan kertoa vähän myöhemmin) ja sitten on vielä yksi tiimi - “hospitality”, jonka vastuutehtäviin kuuluu kaikenlaista pientä sälää, mm. välipalan valmistaminen oppituntien välisille tauoille. Täällä siis syödään jatkuvasti. Ja paljon. Ja hyvää ruokaa.

Mitähän muuta yleistä vielä kertoisin… Että mitä me sitten oikeastaan opiskellaan? Nyt on meneillään viikko numero kymmenen ja tämän viikon teema on kankeasti suomennettuna “usko elämäntapana”. Muita teemoja tähän mennessä on ollut mm. Jumalan äänen kuuleminen, oikeus/oikeudenmukaisuus/oikeamielisyys (sievästi solmussa keskenään), Jeesuksen risti, evankeliointi ja lähetystyö ja sen sellaista.

Ja yksi viikko vietettiin Albertassa, sellaisessa lähetyskonferenssissa ja sinne tuli opiskelijoita muiltakin DTS:iltä. Tuosta ajaa hurautettiin Kalliovuorten yli (melko huikaisevia maisemia etten sanoisi!) ja takaisin :)




Jotta nyt ette ihan uuvu informaatiotulvaan (kun tätä nyt lopultakin alkaa täältä pikkuhiljaa valumaan..), niin sulatelkaahan tämä paketti ensin ja yritän tässä (toivottavasti päivittäin) lisäillä tarinoita seikkailuistani - ja niitähän riittää!

Tehokkuutta.

Jottei tää nyt ihan menisi lusmuiluksi tää lomailu täälläpäin, niin kerrottakoon että ollaan sitä oltu tehokkaitakin!

Ensinnäkin neulepuikot ovat suhisseet ahkeraan tahtiin:
Projekti #1 Kaksi kappaletta koristetyynyjä. Suunnitelmissa on mennä tapaamaan sen johtajuusleirin toista johtajaa ja hänen miestään ennen kuin suuntaan Vancouveriin ja ajattelin tekaista jotain viemisiksi. Niinpä päähäni pälkähti neuloa tyynynpäälliset. Ja sisälmykset löytyivät Edmontonin IKEA:sta - ihanaiset Irma-tyynyt. Jotka sitten saivat vielä sinapinkeltaisen, silkkisen kangaspäällysteen. Nyt on siis tullut testattua ehkä maailman äänekkäin ompelukone - hyvin pelitti tosin. Ja kas tässä he ovat, valmiina lähtöön:


Projekti #2 Eräänä päivänä istuimme iltaa yhden neitokaisen luona (samainen neitokainen, joka taittoi matkaa kanssamme roadtripillä) ja paikalle tupsahti myös sitten sen kaverin kaveri. Neuloin siinä samalla aikani kuluksi ja tämä kyseinen nuorimies sitten ihmettelemään että mitä teen tms. Sitten eräänä iltana myöhemmin samalla viikolla hurautettiin Camroseen ja satuttiin törmäämään tähän kaverin kaveriin, joka sitten kysyi voisinko mahdollisesti tekaista hänelle sukan, sellaisen valtavan “ihan vaan seinälle ripustettavaksi”. Seuraavalle projektille oli sopivasti tilaa ja aikaakin useita tunteja roadtripillä autossa istuessa, joten lupasin. Ja väritoiveethan olivat keltainen, sininen ja violetti.. Tällainen siitä sitten tuli:


Ja jämälangoista tekaisin pipokolmikon:

Projekti #3 Kun nyt pipojen tekemisen vauhtiin päästiin, niin tän perheen poika (jonka muuten kävimme koko perheen voimin, roadtripin jälkeen poimimassa kadettileiriltä, Cold Lake-nimisestä kaupungista, ehkä noin 5 h pohjoiseen Wetaskiwinista. Seurattiin päätösparaatit torvisoittokuntineen ja ohimarsseineen ja hornetin ylilentoineen, joka muuten rikkoi äänivallin siinä samalla, aivan päidemme yläpuolella - how cool is that!?) tilasi sitten maastokuosipipon, joten ei muuta kun Walmarttiin lankaostoksille. Ja lankaahan kerässä oli yllin kyllin, joten tekaisin toisen samanmoisen.

Projekti #4 Tämä oikeastaan olisi voinut kuulua edelliseen projektiin, mutta tehtävänanto oli uusi, joten oma kappalehan tälle oli laitettava. Nimittäin maastokuosi on nyt kova hitti ja kadettiystävämme tilasi vielä toisen pipon, korvaläpällisen sellaisen.

Projekti #5 Maastolanka loppui kesken ja pitihän nyt jotain tekemistä olla, joten aloitin uuden pipon - ruskean tällä kertaa.

Projekti #6 Tämä olis kyllä oikeastaan ollut ihan ihka ensimmäinen projekti, mutta muisti kun palaa pätkittäin niin jonon hännillehän se päätyi. Nimittäin opetin tämän perheen tytön virkkaamaan (ja myöskin neulomaan, heh!) ja siinä samalla tuli itsekin koukun kanssa heiluttua ja näin syntyi kasvopyyhe (tai mikä ikinä):

Ja sen kaveriksi tupsahti kaksi neulottua versiota:

Tapaus nojatuoli. Eräänä päivänä tein uuden aluevaltauksen huonekalujen verhoilun ihmeelliseen maailmaan. Kyseisellä tuolillahan ikää on reilu 50 vuotta. Siinä istuttiin iltaa olohuoneessa kun tän perheen äiti sitten kysäisi, että olenko koskaan päällystänyt huonekaluja. Kerroin ommelleeni uudet päälliset erään asuntovaunun sohville. Johon perheen äiti sitten, että hän on nyt kaksi vuotta katsellut nojatuolivanhusta päällystysaikeissa, mutta ei ole uskaltanut tarttua tuumasta toimeen. Kangaskin oli siis jo olemassa. Tein pikaisen tutkimuksen tuolin rakenteisiin ja ilmeisen luottavaisesti projekti luovutettiin käsiini. Tästä lähdettiin siis liikkeelle:

Vanha päällinen irti kynsin, hampain, pihdein, vasaroin ja sorkkaraudoin. Edellinen verhoilija oli meinaan käyttänyt niittejä ja nauloja oikein antaumuksella.

Hankkiuduin myös eroon vanhoista ja kulahtaneista pehmusteista ja tilalle noudettiin huonekalupehmusteluperlonia, mistäpä muualta kuin Walmartista.

Ja sitten kangas paloiksi, niittipyssy ja vasara käteen ja tositoimiin. Noin 6 tunnin ähertämisen jälkeen oli tauon paikka.

Tai no ei kai sitä tauoksi voi kutsua sillä valmista tuli! Ja tässä tulos:

Ihan hämmästyin kun sain viimeisen tuolin sivulla olevan “paneelin” paikalleen, hommahan kävi yllättävän näppärästi!

Tämän lisäksi olen päässyt remonttihommiin. Täällä pistetään keittiötä säpäleiksi uuden tieltä. Ystävämme akkuporakone, sorkkarauta ja vasara ovat olleet kovassa käytössä. Tosin ensin aloitettiin tietystikin kaappien tyhjentämisellä, sain kunnian toimia pahvilaatikkojen teippaajaeksperttinä, kokemustahan nimittäin löytyy. Laatikkoja täytettäessä organisoija-minä oli saada hermoromahduksen. Erästä korkeaa kaappia tyhjentäessäni tuotteet jakautuivat suunnilleen yksi hylly per yksi laatikko. Ja näppäränä tyttönä tietenkin kirjoitin laatikkojen kylkeen sisältöluettelon. Murisemaan rupesin siinä vaiheessa kun esimerkiksi pakastepusseja, vaahtokarkkeja (joita muuten tarvittiin juuri edellisenä päivänä, mutta koska niitä “ei löytynyt kaapista“, täytyi käydä ostamassa lisää..) ja yksiä keksejä löytyi jokaiselta hyllyltä.. Kai siinä joku logiikka sitten oli, mene ja tiedä. Joka tapauksessa, nyt niitä laatikoita sijaitsee sitten ympäri taloa. Ja irroitettuamme vanhat kaapistot seinältä, roudasimme ne autotalliin.

Aggressioita on tämän lisäksi päästy purkamaan niin muovilattiamaton repimiseen…

…kuin seinän tuhoamiseen sorkkaraudan avulla.

Ja erään hyvin luovan tuokion tuloksena meillä oli ihan oma "Reikä seinässä"-versio.

Ja sitten. Olen löytänyt uuden lempparityökalun. Tai no uusihan se ei ole ja vanha tuttavuus muutenkin, mutta hyvin vahva suosikki! Kyseessähän on Dremel (mikäli joukossamme on joku jonka yleissivistyksessä on aukko tällä kohtaa, Google palvelee 24/7). Käytiin roadtripillä Victorian tuntumassa eräällä rannalla, mistä noukin matkaan mainion kokoelman simpukankuorenpalasia. Ja käytiin myöskin sellaisessa tee-se-itse-tyyppisessä korukaupassa, josta ostin joitakin helmiä ja muuta rekvisiittaa. Ja kotona sitten ilmestyi Dremel mukaan kuvioon. Meri oli hoitanut terävien reunojen hiomisen ja palojen muotoilun suurimmilta osin, joten pienen viimeistelyn lisäksi minun tarvitsi ainoastaan tehdä reiät sopiviin kohtiin. Ja niistähän syntyi sitten jokusen hetken näpertelyn jälkeen tällaista:

Sitten täällä on tietenkin harjoitettu scrap-bookausta. Tavoitteena oli valmistaa kortti koristetyynyjen seuraksi. Liikkeelle lähdettiin jostain ihan muusta, mutta päädyttiin Suomi-Kanada-teemaan ja tällainen siitä tuli, ensin toinen puoli..

..ja sitten toinen.Kas näin!